Haluan ihan ensimmäisenä sanoa, että tämä ei ole valitus, koska itse olen omat askelmerkkini valinnut ja pääsääntöisesti olen todella ok oman elämäntilanteeni kanssa ja itseasiassa todella onnellinen sekä kiitollinen kaikesta mitä minulla on, mutta välillä tulee sellaisia pudotuksia pohjalle, että tuntuu, että ei saatana jaksaisi enää päivääkään.
Minä olen yksin poikani kanssa suurimman osan vuodesta. Rakastan sitä, että ei tarvitse kysellä toisen ihmisen mielipidettä ja sitä, että voin periaatteessa tehdä mitä huvittaa poikani kanssa silloin kun huvittaa, mutta kaikella on hintansa ja niinkuin aina. Kolikolla on kaksi puolta.
Ei tule aamua, että saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa.
Ei tule aamua, että saisin nukkua pitkään vaan minun on herättävä silloin kun poikani herää, koska kukaan muu ei nouse ylös tekemään aamupalaa, käyttämään pissalla, pesemään hampaita tai pukemaan päälle. Ei tule iltaa, että joku toinen syöttäisi iltapalan, pesisi poikani hampaat, pukisi yökkärin tai menisi lukemaan iltasadun. Sillä ei ole mitään merkitystä, että jaksanko minä sitä tehdä vai en, koska se on tehtävä. Ei ole väliä onko minulla kuumetta, olenko oksennustaudissa tai pää kainalossa, koska ei ole ketään muuta joka sen voisi tehdä.
Kukaan ei tyhjennä tiskikonetta puolestani eikä edes laita niitä likaisia väärin sinne sisälle. Pyykit on koneessa niin kauan kunnes minä laitan ne kuivumaan ja likaiset on likaisia niin kauan kunnes ne on minun toimesta pesty. Kompastun siihen portailla olevaan roskapussiin niin monta kertaa, kunnes itse vien sen roskikseen ja kahlaan lumessa pihalla niin kauan kunnes olen tehnyt lumityöt. Ei ole päivää, että joku kävisi vuorostaan kaupassa ja tekisi meille ruokaa. Ei ole aamua, että joku olisi keittänyt kahvin valmiiksi. Enkä edes muista koska olisin kotona käynyt yksin suihkussa, vessassa tai nukkunut kokonaisen yön putkeen, jotka saattaa olla itsestäänselvyyksiä joillekkin.
Silloinkin, kun ei kestä on kestettävä.
Niinä hetkinä, kun tuntuu, että en enää kestä hetkeäkään niin on silti vain kestettävä. Vaikka kuinka tekisi mieli sanoa, väsyneenä ja raivon partaalla, että nyt tarvitsen hetken ja tekee mieli lähteä ovet paukkuen ulos niin silloinkin on vain kestettävä, koska kuka muukaan siihen jäisi sitä tilannetta ratkomaan? Ei kukaan.
Eilen illalla olin pitkästä aikaa todella väsynyt, koska olin valvonut taas muutaman yön kipeän lapsen kanssa ja siivonnut oksennusta sängystä. Pessyt peittoja, lakanoita ja siinä kaiken keskellä pitäisi pyörittää vielä yritystäkin, jolla on koko vuoden kiireisimmät kolme viikkoa parhaillaan menossa.
Rakastan poikaani niin paljon, että sattuu, mutta välillä on todella raskasta olla se ainoa ihminen, johon kaikki kiukku puretaan, jonka kanssa kokeillaan rajoja ja sitten siinä samalla yrittää olla se lohduttava syli sekä turvallinen vanhempi.
Miksi mie tästä tänne kirjoitan?
Siksi, että välillä ihmiset valittaa niin turhista asioista, koska tullaan sokeaksi sille mitä meillä jo on. Joskus kuulen, että suurin ongelma on se, että puoliso täyttää tiskikoneen väärin ja viikkaa vaatteet kaappiin väärin ja unohdetaan se, että sinulla edes on se joku, joka edes yrittää täyttää sen tiskikoneen tai viikkaa vaatteet kaappiin.
Tiedän myös, että kokemuksia ei voi verrata ja jokaisella on täysin erilainen elämä sekä elämäntilanne, mutta välillä on hyvä myös havahtua siihen mitä siinä lähellä jo on olemassa eikä aina keskittyä vain niihin epäkohtiin sekä toisen puutteisiin.
Osaan pyytää apua silloin, kun tuntuu, että koko maailma kaatuu, joten en kaipaa nyt tähän mitään jaksamisia kommentteja tai näppäriä neuvoja, koska koko tämän tekstin pointti on antaa ajatusta teille joiden perheessä on kaksi aikuista ihmistä. Joku aina katsoo vierestä toivoen, että saisi joskus tapella jonkun kanssa siitä, että miten ne tiskit sinne koneeseen laitetaan.
