Mitä vuonna 2018 on oikein tapahtunut? Vuosi on vaihtumassa joten ihmisen mieli katsoo automaattisesti taaksepäin, että mitä kaikkea kuluneen vuoden aikana tapahtui. Jos minun pitäisi kuvailla vuotta 2018 yhdellä tunteella sanoisin, että se oli suru, mutta tottakai vuoteen mahtui aika paljon kaikkea muutakin.
Näin muutama päivä sitten yhden tuttavani, jonka olen nähnyt viimeksi vuosi sitten ja hän kysyi, että mitä kuuluu. Vastasin hänelle, että ei tässä oikeastaan mitään ihmeellistä. Hän kysyi, että mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut? Vastasin hänelle, että eipä tässä oikeastaan ole yhtään mitään tapahtunut. Hän kysyi vielä kerran, että mitä uutta? Ja mie vastasin, että ei tässä nyt oikeastaan ole mitään uuttakaan ole tapahtunut. Olen tottunut kertomaan kaikista suurista saavutuksista ja valloituksista, mutta nyt niitä ei ollut, joten ajattelin, että minulla ei ollut silloin mitään kerrottavaa.
Jossain vaiheessa viime kevättä tajusin, että olin rakentanut ison yrityksen, joka oli kasvanut todella nopeasti. Ihmisiä vain vilisi joka paikassa ja tuntui kuin mikään ei olisi enää omissa käsissä. Päivät tuntui vain tulipalojen sammuttelulta ja kaaoksen hallitsemiselta. Päivät meni käsittämättömän nopeasti, asioita vain tapahtui ja minä yritin pysyä kynsin hampain mukana tuossa junassa, joka meni aivan käsittämättömän lujaa. Mietin vain keväällä, että tulisipa jo kesä, että tämä homma rauhoittuisi.
Kun intohimo vie intohimon.
Yhtenä aamuna keväällä huomasin, kun menin töihin, että vitutti mennä töihin ja silloin säikähdin. Miten työstä, jota rakastan joka solulla ja johon tunnen suurta intohimoa oli tullut asia, joka vitutti oikein huolella? Huomasin, että intohimo oli vienyt intohimon. Sillä hetkellä tajusin, että nyt pitää tehdä jokin liike johonkin suuntaan, että en enää tunne tuota samaa tunnetta töihin mennessä. Ymmärsin, että nyt on tehtävä jotain ja tätä toimintaa on nyt alettava järkeistämään. Me ja minä emme voi tehdä kaikkea vaikka kaikkea olisi todella kiva tehdä. On jätettävä pois kaikki mikä kuormittaa liikaa.
Kesä meni hyvin ja hiljalleen into tekemiseen alkoi palautumaan. Aloin järkeistämään omaa työtäni ja kaikkea mitä teen. Kävin isoa sotaa itseni kanssa, että miten voin valita kaikista niistä asioista, jotka on itselle tärkeitä ne tärkeimmät, kun kaikki tuntui yhtä tärkeiltä. Työt alkoi taas tuntumaan hyvältä ja huomasin, että olin taas innoissani siitä mitä teen. Huomasin, että se palo tekemiseen oli palannut ja olin taas täynnä tarmoa.
Kun ihmisten selittely alkoi ärsyttämään
Tuli syksy ja veljeni kuoli. Kaikelta tekemiseltä lähti pohja. Miksi helvetissä käytän kaiken aikani siihen, että ihmiset ymmärtäisi, että terveys ei ole itsestäänselvyys, kun he eivät kuitenkaan ymmärrä sitä ennenkuin menettävät sen? Miksi helvetissä yritän saada ihmiset ymmärtämään, että elämä on tässä ja se on nyt, kun he eivät kuitenkaan ymmärrä sitä ennenkuin menettävät jotain itselle tärkeää? Oma työ tuntui todella merkityksettömältä ja huomasin, että aloin ärsyyntymään ihmisistä ja heidän selittelystä.
Kävin itseni kanssa pienen sodan ja ymmärsin, että elämä jatkuu. Elämä jatkuu ja vaikka sillä hetkellä oma työ tuntui merkityksettömältä niin silti sitä on jatkettava.
Meni muutamia viikkoja ja itselle tärkeä ihminen sai aivoinfarktin ja se vei jotenkin täysin pohjan omalta työltä ja kaikelta tekemiseltä. Olisin ymmärtänyt jos tuo ihminen, joka sai aivoinfarktin olisi ollut joku, joka istuu päivät pitkät baarissa juoden kaljaa ja syöden makkaraa, mutta ei hän oli ihminen, joka oli muuttanut muutamassa vuodessa täysin omat elintavat, jotta näin ei tapahtuisi. Hän on nuori ihminen, joka pitää itsestään huolta, joten olin aivan helvetin vihainen, että miksi juuri hän?
Miksi hänelle kävi näin? Miksi muut jotka täysin laiminlyövät omaa terveyttään ja pitävät omaa terveyttään itsestäänselvyteenä ei sairastunut? Miksi hän sai sen? Mietin, että miksi helvetissä mie yritän saada ihmiset pitämään itsestään huolta, kun he eivät sitä kuitenkaan tee ennenkuin menettävät, jotain mitä heillä on? Menin taas töihin ja huomasin, että ärsyynnyin taas aivan helvetisti ihmisten selittelystä. Kenellä oli niin helvetin kova kiire ja kenellä taas sitä ja tätä. Jokaisen selittelijän kohdalla teki mieli vain huutaa, että vitun idiootit, että ettekö te tajua mitä teillä on? Ihmiset kuolee ja menettävät oman toimintakyvyn ja sinä vaan selittelet! Tajusin, että nyt pitää taas ottaa etäisyyttä omaan työhön ja tekemiseen, koska nämä ajatukset ei ole normaalia minulle ja en halua ajatella näin.
Lomalle tyylillä
Olin lähdössä syksyllä ystäväni kanssa lomalle, joka oli tulossa enemmän kuin tarpeeseen. Ajattelin edellisenä päivänä ennen lomalle lähtöä, että poljenpa Pikku-Peipon kanssa pyörällä kylälle lounaalle, kun ei ole kerta mihinkään kiire. Olin pyöräillyt vain kilometrin verran kotoota, kun yhtäkkiä tajusin, että nyt pitää hypätä pois pyörän selästä ja mennä makaamaan maahan. Tuntui kuin rintakehäni päällä olisi seissyt norsu tai oikeastaan se norsu hyppi douple undereita rintakehäni päällä.
Hetken aikaa siinä pötköttelin ja kävin jossain toisessa maailmassa ja ainoa mitä tuli mieleen sillä hetkellä oli, että soitanpa kaverille. Ei ambulanssia vaan kaverille. Kaveri tuli keräämään minut ja Pikku-Peipon kyytiin ja kärräsi lääkäriin. Pumppuhan siinä oli vähän pomppinut omiaan eli ilmankos tuntui, että norsu olisi pomppinut hyppynarua rinnan päällä.
Loma tuli todella hyvään saumaan. Lomalla tajusin, että veljeni kuolema oli isompi asia minulle, kun mitä olin ensin ajatellut ja oikeastaan koko vuosi 2018 oli minulle pysähtymisen vuosi. 2018 oli vuosi jolloin mietin vielä tarkemmin sitä, että mitä haluan tehdä ja mihin haluan panostaa. Ymmärsin, että en voi tehdä kaikkia niitä asioita joita teen vaikka ne kaikki tuntuisi ihan yhtä tärkeiltä sekä rakkailta.
Olen ihminen, joka ihan aidosti rakastaa kaikkea sitä mitä tekee, joten silloin on todella vaikea kieltäytyä uusista asioista, mutta tänä syksynä sain muistuksia siitä, että niinkin on vain tehtävä vaikka kuinka se olisi vaikeaa.
Yksi suuri asia tuli tehtyä.
Vuonna 2018 kiersimme Hatsolon kanssa sekä täällä pohjoisessa, että etelässä yläkouluja, jossa kävimme puhumassa nuorille unelmista. Nuo päivät oli henkisesti todella raskaita ja viimeisestä koulusta, kun nyt syksyllä lähdimme niin romahdin aivan täysin. Itkin sillä hetkellä joidenkin nuorten kohtaloita, mutta ehkä isommin itkin sitä kuinka merkityksellisiä meidän käynnit kouluilla oli.
Siinä itkiessä sanoin Hatsololle, että en ymmärrä, että miksei myös muut tee tätä, kun näkee konkreettisesti sen miten iso apu meidän vierailuista on nuorille? Jotenkin tuntui niin lohduttomalta, että joka vuosi tulee uudet nuoret ja kouluissa vierailu on loputon työ, mutta sitten tajusin, että sentään me teimme jotain ja teemme edes jotain. Jos yksikin nuori sai meidän käynneistä uskoa siihen, että elämä kantaa ja hänellä on tulevaisuus niin olemme onnistuneet jo todella isosti siinä mitä teemme. Tapasin niin huikeita nuoria kouluilla, että oikein hymy nousee nyt korville, kun muistelee.
Olen todella ylpeä itsestäni ja Hatsolosta, että kiersimme kouluja ja varmasti tulemme sitä työtä jatkamaan. Jos jokin asia oli vuonna 2018 todella merkityksellinen niin se oli kouluvierailut. Joten kiitos Dreams ja kiitos Johannes, että teitte sen mahdolliseksi.
Jos minulla olisi sinulle yksi toive vuodelle 2019 niin tee jokin teko nuorten hyväksi, koska he ovat meidän tulevaisuus. Kaikkien ei tarvitse kiertää puhumassa kouluilla, mutta jokainen voi tehdä jotain. Yksi tapa mahdollistaa työ nuorten kanssa on lahjoittaa rahaa toimintaan. Pienin summa on 5€, mutta yritykset voivat laittaa isommankin potin, jotta työ nuorten parissa on turvattu. Lahjoittamaan pääset TÄÄLTÄ!
Pysähtymisen vuosi
Vuosi 2018 oli minulle pysähtymisen vuosi. Kuluneena vuotena minulle on kirkastunut isommin ja isommin se, että mihin haluan elämässäni panostaa ja mikä on minulle kaikista tärkeintä. Oikeastaan kaikkea sitä olen jo tehnyt, mutta nyt sitä pitää vain tehdä järkevämmin.
Olen huomannut, että pystyn oikeasti vaikuttamaan ihmisiin puheissani, kirjoituksissani ja valmennuksissani vaikka se on joinakin hetkinä tuntunut merkityksettömältä, joten siihen haluan myös tulevana vuonna panostaa!
En voi muutakuin sanoa, että olipahan taas vuosi. Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet siinä mukana. Vaikka välillä elämässä tulee haasteita ja vastoinkäymisiä, menetyksiä ja surua niin silti päivääkään en vaihtaisi pois. Vastoinkäymiset kuuluu elämään, kaikki tämä kuuluu elämään. Se on vain elämää. Olen todella ylpeä kaikesta siitä mitä olen saanut aikaiseksi ja mihin olen päässyt. Rapatessa roiskuu vai miten se meni.
Eilen tuli ulos Petri Rasasen Uusi Päivä-ohjelma, jossa olin vieraana ja täytyy sanoa, että tähän videoon on hyvä summata kulunut vuosi tai oikeastaan kuluneet kolme vuotta. Paljon on tullut tehtyä ja paljon on saatu aikaiseksi ja kaikella on hintansa. Suosittelen lämpimästi kaikille, että otatte tämän videon katseluun.
