Kirjoitus pohjautuu omiin mielipiteisiini sekä kokemuksiini.
Huomaan, että viime aikoina minun korviini on särähtänyt todella vahvasti sellainen ”yksi ainoa oikea tie”-mentaliteetti hyvinvoinnin sekä liikunnan parissa ja sellainen, että ”sopii kaikille”. On todella helppo sanoa, että näin sen pitäisi mennä tai, että näin se menee. Olisihan se ihan super, jos kaikki sopisi kaikille liikunnan ja ylipäänsä hyvinvoinnin parissa, mutta kun näinhän se aika harvoin menee ja aika harvoin on olemassa yhtä ainoaa toimivaa keinoa, joka sopisi kaikille.
Resurssit
Ensimmäisenä haasteena meillä on se, että meillä jokaisella on täysin erilaiset elämäntilanteet menossa ja täysin erilaiset resurssit käytettävissä. Jos mietimme 30-vuotiasta kolmen lapsen yksinhuoltaja äitiä, joka tekee vuorotyötä niin hänellä on täysin erilaiset resurssit niin fyysisesti kuin sitten taloudellisesti panostaa vaikkapa liikkumiseen ja oman terveyden ylläpitoon kuin sitten 30-vuotiaalla lapsettomalla toimitusjohtajalla, jolla on säännölliset työajat sekä tulot. Joten ei, heille ei välttämättä sovi samanlainen ruokavalio tai treeniohjelma. Heillä molemmilla ei ole yhtä paljon aikaa palautua taikka treenata tai yhtä paljon paalua pistää viherpirtelöihin taikka salikortteihin vaikka heille molemmille olisikin oman terveyden ylläpito tärkeää.
Joten on todella utopista ajatella, että kaikki sopisi kaikille. Minä olin ennen sellainen koutsi, että tosiaan ajattelin, että kyllähän nyt jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet treenata ja syödä, mutta vuodet ovat opettaneet, että tuo on kieltämättä kaunis ajatus, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Uskon, että kaikille on kaikki mahdollista ja on mahdollista pitää omasta terveydestä huolta, mutta jokaiselle se miten se tapahtuu on todella yksilöllistä, jossa on otettava huomioon kokonaiskuorma, johon kuuluu kaikki elämänosa-alueet.
Vaikka tutkimukset ja tilastot kertoisi mitä tahansa keskiverto 30-vuotiaasta niin se keskiverto on muodostunut kaikesta siitä mitä kahden ääripään väliin on mahtunut.
Pyhä asia
Toinen asia on se, että mielestäni raskaana olevat naiset ovat pyhiä. Tähän samaan pyhään kategoriaan menee myös lapset sekä nuoret ja heidät tulisi yksinkertaisesti jättää rauhaan. Välillä mietin, että miksi helvetissä raskaana oleville naisille myydään ja SUOSITELLAAN jotain dieettejä tai treeniohjelmia? Miksi ihmeessä heidän pitäisi noudattaa jotain ohjelmaa, kun tärkeintä sillä hetkellä on kuunnella omaa kehoaan ja sopeutua jatkuvasti kehossa tapahtuviin muutoksiin.
Olen sitä mieltä, että raskaus ei ole sairaus ja se ei todellakaan ole este liikkumiselle vaan päinvastoin, jos vain pystyy liikkumaan niin älä vaan lopeta liikkumista, mutta tarvitseeko raskaana olevan naisen noudattaa jotain ruokavaliota taikka treeniohjelmaa? EI. Raskaana olevan tulisi tehdä sellaisia liikkeitä ja sen pituisia sekä tehoisia mitkä tuntuu hyvältä eikä sellaisia mitä joku 18-vuotias fitnessfriida sanoo somessa ilman mitään kokemusta tai tietoa.
Täysin sama asia koskee lapsia ja nuoria. Mielestäni 15-vuotiaat ja 16-vuotiaat ovat vielä lapsia ja se, että heille kerrotaan, että on olemassa yksi ja ainoa oikea tie on pelottavaa. Lasten ja nuorten keho muuttuu jatkuvasti ja tärkeintä olisi löytää se oma juttu mistä tykkää ja mikä sopii itselle eikä niin, että joku ulkopuolelta kertoo mikä on oikein ja mikä väärin tai pahimmassa tapauksessa kerrotaan mikä on sallittua syömistä ja mikä ei.
Nämä kaksi kohderyhmää ovat sellaisia joihin ei todellakaan päde one size fits all-ajatusmaailma.
Me olemme kaikki erilaisia
Kolmas asia on se, että niin fyysisesti keholtamme kuin sitten pääkopasta me kaikki olemme erilaisia. Eipä ole vielä tullut vastaan yhtäkään liikettä tai asentoa, joka ihan oikeasti sopisi IHAN JOKAISELLE. Jokainen pystyy liikkumaan ja vaikka olisi vammoja tai rajoitteita niin kaikki pystyy tekemään jotain, mutta ei kaikkea. Edes sängyssä makaaminen ei sovi kaikille. Saatteko kiinni mitä yritän ajaa takaa?
Masentuneelle olisi helppo sanoa, että mene terapiaan tai hommaa lääkitys ja varmasti tämä voi toimia jollekkin tai ehkä jopa valtaosalle, mutta jollekkin taas ihan yhtä tärkeää terapiaa voi olla kirjoittaminen, maalaaminen, laulaminen, soittaminen tai liikkuminen, kun jälleen kerran me olemme kaikki erilaisia. Se mikä toimii sinulle ei välttämättä toimi minulle. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa tässäkään asiassa minun mielestä, joten välillä sen yhden ainoan totuuden esille tuominen voi vain lisätä huono oloa. Jos masentunut kokee, että terapia ei auta hänelle, mutta laulaessa hän elää ja saa uskoa seuraavaan päivään niin miksi hänen pitäisi väkisin mennä terapiaan, jos se ei tunnu oikealta? Älkääkä nyt missään tapauksessa ymmärtäkö tätä niin, että väheksyn vaikkapa psykoterapiaa tai lääkehoitoa, mutta yritän vain sanoa, että ne toimii joillekkin ja joillekkin ei ainakin omasta mielestäni ja tässäkin on tärkeää kysyä ammattilaisen mielipidettä, koska joskus ulkopuolinen näkee asiat kirkkaammin sekä selkeämmin.
Toimii sinulle, ei minulle.
Olen koko elämäni enemmän tai vähemmän kamppaillut pääni kanssa, mutta en vielä tänäkään päivänä ole istunut penkkiin toisen ihmisen eteen niin, että kokisin, että siitä tilanteesta olisi minulle apua. Tottakai on hyvä puhua asioista, mutta parhaiten minua on kuitenkin aina auttanut luonnossa liikkuminen, kirjoittaminen sekä liikunta, kun samaan aikaan taas läheiseni kokee, että terapia on hänelle kaikista tärkeintä tällä hetkellä. Se mikä toimii toiselle ei välttämättä toimi toiselle.
One size fits all-ajattelu olisi parasta, koska silloinhan valmentaminen missä tahansa muodossa olisi ihan äärettömän helppoa, mutta todellisuudessa one size fits all- ei taida olla mahdollista. Ei edes lippisten tai kertakäyttöisten sadetakkien kohdalla.
Tästä tuli taas tälläinen oksennus, mutta välillä sitä vaan miettii, että mihin tämä maailma on menossa? Onko raha todella niin tärkeää tänä päivänä, että sen kustannuksella olemme valmiita riskeeraamaan toisen ihmisen terveyden?
