autoimmuunisairaus
Koulussa Susanna ei ollut kiinnostunut urheilusta mutta luontoretket ja kalastusreissut kuuluivat elämään jo lapsena.

Autoimmuunisairaus pysäytti: ”Kehoni rajallisuuden ­hyväksyminen oli vaikeaa”

Tavoite päästä kiipeämään lumihuipuille määritteli Susanna Mastin, 32, elämän, kunnes autoimmuunisairaus pudotti takaisin lähtöpisteeseen.

Metsässä hämärsi. Sammal tuntui pehmeältä jalan alla, askel upotti mättääseen ja muuttui raskaaksi. Koko Susannan keho tuntui heikolta ja väsyneeltä. ­Kylmyys ja nälkä kalvoivat.

Eräopaskoulun kahden vuorokauden mittaiseen suunnistuskokeeseen kuului, että oppilaat jätettiin keskelle erämaata pareittain. Jujuna oli selvittää reitti takaisin koululle ilman tietoa lähtöpisteestä. Alueen säde oli 40 kilometriä. Susannalla oli rinkassa välttämättömät leiriytymistarvikkeet, lokakuinen metsä ei ollut mikään piknikpaikka. Voimien ehtyessä Susanna ehti miettiä, oliko rankkaan kokeeseen osallistuminen sittenkin virhe. Ainoastaan jääräpäisyys esti keskeyttämästä. Kun Susanna kompastui ojaan, opiskelukaveri nosti ylös ja huolehti yöllä, että Susanna pysyi lämpimänä. Kun he aamulla vihdoin saapuivat maaliin, Susanna ei välittänyt, että he olivat toiseksi viimeinen pari. Hän oli selviytynyt – sairaudestaan huolimatta.

”Kiivetessä pääsee rikkomaan omia rajojaan. Huipulle nousu tuntuu yhtä palkitsevalta joka kerta.”

Täysillä tai ei ollenkaan

Kilpirauhasen liikatoiminta oli todettu aikaisemmin saman vuoden keväällä 2016. Mitä sairaus todella tarkoitti jäi Susannalle epäselväksi.

– En saanut silloiselta työterveyslääkäriltä juurikaan infoa. Tiesin vain, että kyseessä oli sairaus, joka ei paranisi helposti.

Taudin puhkeaminen tapahtui pikkuhiljaa, eikä Susanna ensin ymmärtänyt, että jokin oli vialla. Vasta kun puoliso kauhisteli tämän kevyttä treenivaatetusta, hän alkoi miettiä, ettei kaikki ollut ehkä ihan kohdallaan.

– Saatoin vetää parinkymmenen kilometrin juoksulenkin trikoissa ja ohuessa paidassa, vaikka ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta.

Pienet sydämentykytykset jäivät huomaamatta, sillä Susanna oli aina tottunut haastamaan ja ylittämään itsensä. Rekikoiraharrastuksen parissa Susanna oli ulkoillut säässä kuin säässä, salilla treenatessa pieni kipu kuului asiaan. Treeni oli kovaa, sillä sen avulla oli mahdollista saavuttaa unelmien tavoite. Vuorikiipeilyn eteen Susanna oli valmis tekemään kaikkensa, kivusta huolimatta.

Vuoret veivät

Unelma sai alkunsa vuonna 2014 satunnaisesta tv-dokumentista.

– Olin omistanut kymmenen vuotta kolme rekikoiraa, joiden kanssa treenaaminen vaati kovaa kuntoa. Vuorikiipeily nosti käsitteen itsensä haastamisesta aivan uudelle tasolle.

Kiipeilyssä yhdistyivät Susannan rakkaus luontoon, sekä halu päästä koettelemaan kestävyyttä säiden armoilla. Susanna kokeili ensimmäiseksi jääkiipeilyä, joka ei ole se kiipeilyn muoto, josta aloittelijat yleensä aloittavat. Korkeita paikkoja kammonnut Susanna kiipesi sisulla 20 metrisen jääseinän huipulle.

– Voitin pelkoni ja ylitin itseni. Tunne oli niin mahtava, että päätin osallistua kiipeilykurssille ja jonain päivänä kiivetä ihan oikealle vuorelle.

Siitä hetkestä eteenpäin uusi tavoite määritteli kaiken Susannan elämässä.

Ehkä se on ylikuntoa?

Parin tunnin porrastreenejä 10 kilon rinkka selässä, 20 kilometrin juoksulenkkejä ja työmatkat tietenkin juosten. Susannan kestävyystreeni oli kovaa ja haastavaa, ja sillä oli selkeä tavoite. Vuoden valmistautumisen jälkeen Susanna ilmoitti itsensä ryhmämatkalle, jossa kiivettiin Mount Elbrusille, 5 642 kilometrin korkeuteen.

Yhdeksän päivän reissun aikana ryhmä eteni ensin vuoristokylästä perusleiriin, jossa tehtiin akklimaatio­reissuja elimistön totuttamiseksi ohuempaan ilmanalaan.

Viimeiselle etapille kohti huippua ryhmä lähti aamuyöllä otsalamppujen valossa. Myrsky teki etenemisestä hankalaa. Tuuli niin kovaa, että tuntui kun yhden eteenpäin otetun askeleen jälkeen olisikin liikkunut kaksi taaksepäin.

– Vuori oli testi, josta selvisin. Huipulla kyyneleet valuivat silmistä ja olo oli huikea.

Matkan jälkeen Susanna alkoi valmistautua uuteen reissuun, mutta kroppa reagoi treeniin oudosti. Susanna hikoili pakkasessakin ja energiaa tuntui olevan loputtomasti. Ruokahalu kasvoi valtavaksi, mutta vaaka näytti sitkeästi 47 kiloa.

– Olin ollut kasvissyöjä 15 vuotta, mutta lopetin sen, koska ajattelin, että kroppani tarvitsee lisää energiaa. Aineenvaihduntani oli kuitenkin ihan sekaisin, eikä mikään imeytynyt.

Seuraavana keväänä energiatasot romahtivat. Susannaa alkoi heikottaa ja lihasvoima saattoi kadota yhtäkkiä.

– Olin jatkuvasti väsynyt, hermostunut ja tärisin. Mietin, että jotain on pielessä, mutten silti höllännyt, vaan jatkoin kovaa treenaamista huonosta olosta huolimatta.

Lopulta huolestunut puoliso pakotti Susannan lääkäriin, kun tämän leposyke ei nukkuessakaan laskenut alle sadan.

– Lääkäri epäili ylikuntoa, mitä itsekin arvelin, mutta verikokeet paljastivat kilpirauhasen liikatoiminnan.

Nykyään Susanna pitää kropastaan ja palautumisesta parempaa huolta.

Liian kova tahto

Hoidoksi määrättiin estolääkitys, jonka kesto olisi ainakin puolitoista vuotta.

– En oikein tajunnut, mistä oli kyse. Ajattelin, että jos otan lääkkeen, alan taas voida hyvin.

Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Vuorikiipeilyn innoittamana Susanna oli irtisanoutunut vanhasta työpaikastaan ja hakenut eräopaskouluun. Edessä oli psyykkisesti ja fyysisesti vaativa koulutus karuissa olosuhteissa. Juuri sitä, mistä Susanna olisi normaalisti ollut innoissaan, mutta nyt häntä mietitytti. Lääkäri oli käskenyt ottaa rauhallisesti.

– Pelkäsin, että kroppani pettäisi, mutten halunnut lykätä opintoja. Lähdin silti.

Koulutukseen kuului haastavia kokeita, joissa koeteltiin opaskokelaiden nälän-, väsymyksen- ja kylmyydenkestävyyttä. Se, että Susanna selviytyi parinsa kanssa maaliin kahden vuorokauden suunnistuskokeesta antoi toivoa.

– Itsepäisyyteni ­ansiosta pääsin läpi, mutta jääräpäisyydestä oli myös haittaa, sillä fyysinen rasitus hidasti ­paranemistani.

Esimerkiksi Umpihankihiihdon MM-kisat olisi voinut jättää väliin. Siellä Susanna hiihti parissa päivässä 30 kilometriä, paukkupakkasessa tietenkin. Yöllä leirissä hän kärsi hypotermian oireista ja mietti ensimmäistä kertaa keskeyttävänsä. Opiskelutoverit käärivät hänet makuupussiin ja nostivat aamulla ylös. Seuraavana päivänä Susanna hiihti 10 kilometriä umpihangessa, alle kolmessa tunnissa.

– Olin niin sumussa, että halusin vain pärjätä.

Takapakkia

Susannan kilpirauhasen liika­­toiminnan ­aiheuttajaksi paljastui Basedowin tauti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ­eräopaskoulu siinä kunnossa oli äärimmäisen huono idea.

– Olisi pitänyt malttaa hiljentää ja parantua. Onneksi en saanut kropassani mitään lopullista tuhoa aikaiseksi.

Opintovapaan takia Susanna siirtyi julkisen terveydenhuollon piiriin, mikä oli pelastus. Hoito oli parempaa ja tietoa sai enemmän. Vauhti hiljentyi. Susanna valmistui eräoppaaksi, mutta päätti hakeutua ­muualle töihin.

– Tietenkin se harmitti, ­mutta tajusin, että terveys on laitettava etusijalle.

Puolentoista vuoden lääkekuurin jälkeen lääkitys purettiin pikkuhiljaa. Kului kolme kuukautta ja oireet alkoivat uudestaan. Heikotuksen ja lihasjäykkyyden palaaminen oli suuri pettymys. Nyt mukaan tulivat myös Basedowin tautiin kuuluvat silmäoireet. Luomet turposivat ja silmässä oli jatkuva roskantunne sekä valonarkuus. Kun lääkitys todettiin tehottomaksi, järkeviä hoitovaihtoehtoja oli jäljellä kaksi: radiojodihoito tai leikkaus, jossa kilpirauhanen poistettaisiin.

– Olo oli epätoivoinen. Pelkäsin, että joutuisin heittämään hyvästit kiipeilylle. Tauti määrittelisi elämäni lopun ikäni.

Kun Susannalle selvisi, että radiojodihoito saattaisi pahentaa silmäoireita, hän päätti valita leikkauksen. Päätös laittoi arvojärjestyksen uusiksi.

– Mietin kuinka iso sisältö kovalla treenillä oli elämässäni ollut. Jouduin hyväksymään sen, että aika näyttäisi pystyisinkö enää tekemään asioita yhtä täysillä kuin ennen.

Yhtäkkiä Susanna ei osannutkaan enää selittää, miksi itsensä äärimmilleen haastaminen oli ennen ollut niin tärkeää.

Saagan opetus

Susanna kilpirauhanen poistettiin alkuvuodesta 2019 päiväkirurgisena toimenpiteenä. Seuraavana päivänä Susanna lähti varovaiselle sauvakävelylle.

– Lähdin liikkeelle kroppaani kuunnellen. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että haluankin eroon suorittamisesta.

Basedowin taudin yksi laukaisijoista on stressi, joka pahentaa oireita. Tyroksiinilääkitys on Susannalla ikuisesti, sillä se korvaa poistetun rauhasen tuottaman hormonin. Leikkauksen jälkeen ­Susanna on opetellut kuulostelemaan kroppaansa herkemmin sekä pitämään siitä parempaa huolta tarkan ruoka­valion avulla.

– Syön ­mahdollisimman puhdasta ruokaa ja vältän ­sokeria. Vanhan paheeni, energiajuomat, olen jättänyt ­kokonaan.

Tavoitteistaan Susanna ei ole luopunut, mutta matka niitä kohti on hidastunut. Lumihuippujen aika tulee vielä, samoin työ eräoppaana. Armollisuus omaa itseä kohtaan on ollut pitkän saagan suurin opetus.

– Ihmiskehon rajallisuuden ymmärtäminen ollut opettavaista. Sen sijaan, että yrittäisin vieläkin vetää täysillä, olen alkanut nähdä itseni ja luonnon uusin silmin.

Tilaa Fit!

Lue myös:

Tärkeimmät adaptogeenit: Mitä ovat ashwagandha, reishi, ruusujuuri ja ginseng?

Ylikunnosta toipunut Terhi: ”Pahimpina aikoina en jaksanut nähdä ystäviä tai seurata somea”

Jääkiekkomaalivahti Noora Räty: ”En juuri nauti syömisestä”

 

Teksti Anna Povenius
Kuvat Elina Simonen