Terhi Suur-Nuuja, 45, pääsi ylikunnosta liikkumalla lempeästi.
”Ensimmäinen ylikunnon oire oli pohjaton väsymys, joka iski joka aamu pari tuntia heräämisen jälkeen. Hyvistä yöunista huolimatta energiat valahtivat nolliin hetkessä, enkä jaksanut tehdä töitä kuin muutaman tunnin putkeen. Väsymyksen pahimmassa vaiheessa jouduin rytmittämään työpäiväni niin, että minulla oli mahdollisuus käydä kotona päiväunilla.
Elin vahvasti ruuhkavuosia kahden alle kouluikäisen lapsen äitinä, ja olin juuri perustanut oman liikunta-alan yrityksen. Ikävuodetkin kolkuttelivat neljääkymppiä, joten ajattelin uupumuksen olevan väliaikaista ja johtuvan elämäntilanteesta.
Jouduin rytmittämään työpäiväni niin, että minulla oli mahdollisuus käydä kotona päiväunilla.
Muutaman kuukauden päästä niveleni kipeytyivät niin, etten meinannut päästä sängystä ylös. Köpöttelin jalat jäykkinä kylpyhuoneeseen aamupesulle ja mietin samalla, miten ironista on, että olen tässä kunnossa menossa kohta vetämään kahvakuulatuntia.
En kuitenkaan antanut itselleni lupaa pysähtyä. Työni piti sisällään kahvakuulan lisäksi muitakin fyysisesti haastavia lajeja, joiden lisäksi treenasin vapaa-ajallani juoksua, voimaharjoittelua sekä joogaa.
Kun kivut jatkuivat pitkään eikä väsymyskään väistynyt, hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Olin niin loppu, että suorastaan toivoin minusta löytyvän jotain, mikä selittäisi oireeni. Diagnoosi kilpirauhasen vajaatoiminnasta olisi siinä tilanteessa tuntunut helpottavalta. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, päinvastoin. Testien mukaan olin elämäni kunnossa. Tilannettani kartoittanut lääkäri kuitenkin kysäisi, voisiko kyse olla elimistön ylirasitustilasta.
Kun sain hiukan aikaa sulatella lääkärin sanoja, aloin ymmärtää, että juuri tästä taitaa olla kyse. Oireeni eivät olleet ihan tyypilliset, sillä leposykkeeni ei kohonnut missään vaiheessa, eikä unikaan kärsinyt. Päätin alkaa höllätä kaikessa, missä pystyin. Se tarkoitti melko totaalista kovan treenin lopettamista ja arkielämän järkeistämistä. Tein pitkiä kävelyjä luonnossa ja joogasin.
Olin niin loppu, että suorastaan toivoin minusta löytyvän jotain, mikä selittäisi oireeni.
Muokkasin arkeani uusiksi: priorisoin levon merkitystä, katsoin tarkemmin, mitä söin, sekä karsin monia asioita, jotka veivät energiaani. Pahimman uupumuksen aikana en jaksanut nähdä ystäviäni tai käydä yhteisissä illanvietoissa. Lopetin myös Facebookin seuraamisen, sillä tuntui, että se vain vie aikaani ja energiaani. Työntekoa en voinut lopettaa, mutta siinäkin hiljensin tahtia vähentämällä ryhmäliikuntatuntien määrää ja oppimalla sanomaan ei kivoille, mutta kuormittaville asioille.
Liike oli minulle lääke. Hidastin ja hidastin, kunnes löysin sen leikkauspisteen, jossa tunsin alkavani toipua. Kesti kaiken kaikkiaan pari vuotta ennen kuin tunsin väsymyksen helpottaneen. Tärkeintä oli tunne, että alan taas palautua normaalisti arkielämästä ja liikunnasta. Nykyään varmistan aina, että tunnen olevani palautunut liikunnasta ennen kuin teen seuraavan harjoituksen. Vaikka liikun taas paljon, ei treenini voi enää koskaan olla ihan samanlaista kuin ennen ylikuntoon ajautumista.”
Lisää Terhin ajatuksia voi lukea hänen blogistaan.
Lue myös:
Menossa ylikuntoon? Tunnista vaaran merkit
Laulaja Jessica Wolff: ”Aiemmin en tiennyt, mikä minulle on hyväksi”