Vuorikiipeilijä Anni Penttilä: ”Mieluummin kiipeän Everestille kuin ostan asunnon”

”Jo ennen ensimmäistä vuorikiipeilyäni päätin, että ennen kuin täytän 30, kiipeän maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille. Innostuin vuorikiipeilystä, kun näin lukioikäisenä National Geographic -lehdestä jutun Annapurna Circuit -vaelluksesta. Reitti näytti upealta ja ajattelin, että lähden heti, kun on mahdollista.

Parin vuoden kuluttua matkustin kolmeksi viikoksi vuoristovaellukselle Nepaliin ja rakastuin. Reittiin ei kuulunut varsinaista kiipeilyä, mutta siitä ajatus lähti. Tiesin, että tätä haluan lisää. Nyt käyn useammalla vuorikiipeilyreissulla joka vuosi.

Vuorilla olen niin superonnellinen, etten vaihtaisi sitä mihinkään. Parasta on olla niin kaukana arjesta ja kaiken maailman somepaineista. Siellä riittää, että nukun, syön ja kävelen. Jos pystyn toistamaan sitä tarpeeksi, tiedän, että selviän. Jokainen kiipeilyreissu vahvistaa tunnetta, että on pakko päästä uudestaan.

Saan valtavasti voimaa siitä, että selviän vaikeissa olosuhteissa.

Arkeen paluu reissun jälkeen on joskus todella vaikeaa. Kun on kokenut kaiken sen jännityksen ja adrenaliinin, kotona olo tuntuu suorastaan tylsältä, ihan liian normaalilta. Parhaiten siinä auttaa, kun sujahtaa omiin arkirutiineihin, fiilistelee omaa sänkyä ja tyynyä, ruisleipää ja rakkaita läheisiä.

Olen sellainen projektiajattelija, että elämässä on aina oltava tavoite, jota kohti menen. Tykkään haasteista ja siedän epämukavuutta. Saan valtavasti voimaa siitä, että haastan itseäni ja selviän vaikeissa olosuhteissa. Viime reissulla Coloradossa olin hetkittäin niin väsynyt, että tuntui rehellisesti siltä, että kuolen. Selässä 17 kilon rinkka ja edessä pelkkää kiipeämistä. Ei auttanut kuin pitää pikku tauko, syödä evästä ja jatkaa.

Käytännössä elämäni on jatkuvaa säästämistä seuraavaa reissua varten, ja elän aina opiskelijabudjetilla. Matkustaminen, varusteet ja retkikuntamaksut ovat kalliita. Päätavoitteelle, Mount Everestille, kiipeäminen maksaa kymmeniä tuhansia. Siihen yritän löytää yhteistyökumppaneita jakamaan kuluja. Monet läheiset ovat nyt siinä elämänvaiheessa, että ostavat asuntoja, mutta itse en vain haaveile sellaisesta. Mieluummin kiipeän Everestille.

Suurin vaara kiipeilyreissuilla on lumivyöry. Sitä ei voi estää eikä ennakoida, ja selviämisen mahdollisuudet ovat aika minimaaliset. Lisäksi sää voi muuttua todella nopeasti. Lisäksi äärimmäisissä oloissa väsyy ja esimerkiksi putoamisen riski kasvaa. Saatan vaikka kiinnittää köyden huonosti tai pudota railoon.

Olisi kamalaa jäädä auton alle Helsingin keskustassa, mutta vuorilla ainakin kuolisin tehden sitä, mistä eniten tykkään.

Itse en ole kiivetessä koskaan loukkaantunut. Kilimanjarolla sain tosi pahan päänsäryn huipulta alas tullessa, mikä johtui varmasti vuoristotaudista. Tunne oli kuin päätäni olisi hakannut viisi vasaraa samaan aikaan. Pääsin eteenpäin sen ajatuksen voimalla, että kipu helpottaa, mitä alemmas pääsen. Olen nähnyt, kun ihmiset menevät vuoristotaudissa aivan tiedottomaan tilaan eivätkä enää ymmärrä, missä ovat ja kenen kanssa. Silloin heidät täytyy kantaa alas vuorelta.

Viime vuonna katkaisin olkaluuni, kun tein salilla muscle upia, ja pian sen jälkeen polvesta halkesi kierukka. Jouduin pyörätuoliin ja kuudeksi viikoksi sairaslomalle. Siinä oli aikaa miettiä, mitä haluan: tahdonko kuntoutua tavalliseen elämään vai yrittää saavuttaa isomman tavoitteen. Kävin läpi sitä, olenko valmis ottamaan kuoleman riskin. Ilman tuota pysähtymistä olisin varmaan vain posottanut eteenpäin. Olisi kamalaa jäädä auton alle Helsingin keskustassa, mutta vuorilla ainakin kuolisin tehden sitä, mistä eniten tykkään.

Minusta on hölmöä ajatella, että vain huippu olisi tavoite. Jos odottaa pelkkää huippua, saattaa tulla isoja pettymyksiä. Korkein kohta saattaa aina jäädä valloittamatta, siihen ei tarvita kuin huono sää. Siksi kannattaa nauttia koko matkasta. Olen onnistunut silloin, kun olen tehnyt parhaani vallitsevissa olosuhteissa ja päässyt turvallisesti kotiin.”

Tutustu Annin Vuorenvarma-blogiin!

Lue myös:

Base-hyppääjä Anna Maria Pekkanen: ”Kun poikaystävä kuoli base-onnettomuudessa, ajatteluni muuttui”