Tankotanssija Oona Kivelä, 36, löysi tanssista lohdun, kun työt ja suorituspaineet veivät elämänilon.
Miltä tuntuu, kun makaa samassa sängyssä kuoleman kanssa? Tankotanssin nelinkertainen maailmanmestari Oona Kivelä, muistaa hyvin aurinkoisen päivän viiden vuoden takaa, jolloin hän makasi sängyllä ja tunsi itsensä pitkästä aikaa onnelliseksi. Yhtäkkiä hyvä tunne vaihtui hirvittäväksi ahdistukseksi ja kuolemanpeloksi.
– Pelkäsin, etten enää ikinä tule olemaan onnellinen.
Siitä hetkestä alkoi parantumisprosessi kohti elämää, josta Oona itse olisi vastuussa.
Elämä menee niin kuin on tarkoitettu ja kaikki tekomme ovat polkuja sitä kohti. Oona tiesi jo pikkulapsena akrobatian olevan hänelle oikea kanava ilmaista itseään, mutta reitti sitä kohti oli selvitettävä itse.
– Tykkäsin kaikista harrastuksista, joita kokeilin: luistelusta, jalkapallosta ja kuorolaulustakin, mutta vasta telinevoimisteluun rakastuin.
Yhdeksänvuotias Oona oppi vaikeatkin liikkeet nopeasti ja helposti, vaikkei panostanut treenaamiseen yhtä paljon kuin muut. Lahjakkuuden bonganneita valmentajia Oonan suurpiirteisyys turhautti.
– Kun ihmettelin ääneen, miksi en menesty, he totesivat, että syy on siinä, etten treenaa riittävän tosissani.
Joidenkin menestyvien lasten takana on kunnianhimoiset vanhemmat, jotka painostavat jälkikasvuaan parempiin suorituksiin. Oona halusi olla hyvä, mutta pelkällä innokkuudella ei voinut edetä korkeammille tasoille. Lavakarismaakaan lahjakkaalta tytöltä ei puuttunut, mutta sitäkin enemmän olisi tarvittu pitkäjänteistä ja kovaa treenaamista.
– Olin liian nuori, ja aika oli väärä. Kun minusta ei tullutkaan maailman parasta telinevoimistelijaa, ihmettelin äidilleni, miksi hän ei puskenut minua enemmän. Olin pettynyt enkä ymmärtänyt, että kunnianhimon olisi pitänyt tulla minusta itsestäni.
Rumaa puhetta
”Hirveän näköistä, kylläpä olette huonoja, ei teistä ole mihinkään.” Esteettisten lajien valmennuskulttuuri on täynnä julmuuksia. Oona kertoo nähneensä jo nuorena treeneissä haukkumista ja läpsimistä. Siitä tuli normaalia ensimmäisestä päivästä alkaen. Lopetettuaan oman telinevoimisteluransa parikymppisenä, Oona siirtyi valmentamaan pikkutyttöjä, ristiriitaisissa tunnelmissa.
– Tykkäsin valmentamisesta ja koreografioiden tekemisestä. Suunnittelin jokaiselle tytölle omia liikkeitä ja kaikki saivat loistaa. Toisaalta ajauduin itsekin noudattamaan samaa kärsimätöntä valmennuskulttuuria. Saatoin esimerkiksi sanoa, että jos et uskalla, niin mene sitten kotiin, vaikka se tuntui minusta itsestänikin pahalta.
Oona alkoi miettiä, voisiko nuorten voimistelijoiden maailma olla inhimillisempi ja sallivampi. Yhdessä valmentajakollegansa kanssa hän päätti perustaa lapsille ja nuorille suunnatun kuntoklubin, jossa voisi harrastaa ilman paineita. Paikan, jossa lahjakkaita lapsia ei väkisin tuupattaisi kilpa-areenoille vastoin heidän omaa tahtoaan. Idea oli hyvä ja palo tekemiseen kova, mutta Oonalla ei ollut käsitystä, mitä yrittäjäksi heittäytyminen todellisuudessa vaatisi. Hän sanoi ”kyllä” asialle, jota ei täysin ymmärtänyt.
Tulipalojen sammuttelua
Uusi yritys perustettiin 2007 ja Oona hyökkäsi hommiin suurella kunnianhimolla ja periksiantamattomuudella. Ensimmäisten vuosien jälkeen paljastui, mitä yrittäminen todella on. Vastuu omista töistä oli suuri, ja niitä oli hänelle aivan liikaa. Oona uupui, osaamatta kuitenkaan kertoa kenellekään voimiensa ehtymisestä.
– Kauden alussa tavoitteet olivat aina korkealla. Halusin pitää hyviä tunteja ja olla hyvä työntekijä. Parin kuukauden päästä olin ihan pihalla siitä, mitä olin tekemässä.
Tekemättömiä töitä seurasi syyllisyys. Häpeä esti puhumasta, ja kun yhtiökumppani kysyi, miksi Oona ei ollut hoitanut jotain asiaa, tämä vakuutti kaiken olevan kunnossa. Oikeasti kontrolli oli jo kadonnut, ja Oona yritti sammutella tulipaloja vain näyttääkseen tehokkaalta. Lopulta hän ei enää jaksanut välittää.
Samoihin aikoihin Oona löysi tankotanssin. Työstressin keskellä se oli ainoa asia, mikä häntä enää kiinnosti – ja lopulta piti elämässä kiinni. Tangolla Oona pääsi irti vaatimuksista, joihin hän ei enää pystynyt vastaamaan.
Tilanne oli niin paha, etten enää ymmärtänyt, mikä on oikein ja väärin. Pikkuhiljaa kadotin työkykyni kokonaan.
Burnoutista Oona syytti aluksi itseään. Vasta myöhemmin hän tajusi syyn olleen siinä, etteivät hänen ja yhtiökumppanin visiot olleet yhteiset. Joku toinen oli suunnitellut polun hänen puolestaan, ja Oona oli seurannut sitä ymmärtämättä, mitä se vaatii.
– Oli helpottavaa tajuta, että vaikka unelmamme oli yhteinen, halumme panostaa sen toteutumiseen oli eri.
Kohtaaminen
Kuormittava työ ei yksin ollut uupumisen syy. Se vain toi iholle kaikki pinnan alla muhineet ongelmat. Kun Oona viisi vuotta sitten aloitti terapian, hän ihmetteli, miksei ollut aloittanut sitä kymmenen vuotta aikaisemmin.
– Mietin sitä liian pitkään enkä tajunnut, että muutos onkin vaikein vaihe. Ajatukseni olivat niin myrkyllisiä, että pelkäsin niitä itsekin.
Kun terapiaa oli takana reilu vuosi, tapahtui kohtaaminen, joka aloitti lopullisen toipumisen.
Päiväunia rakastava Oona makasi sängyssä, ikkunasta tuleva auringonvalo lämmitti jalkoja. Oonaa hymyilytti pitkästä aikaa ja hän tunsi olonsa onnelliseksi. Äkillinen välittäjäaineiden muutos oli kuitenkin kropalle liikaa. Korvat alkoivat tinnittää ja Oona tunsi lamaantuvansa. Huoneeseen vyöryi kuolema, joka otti haltuunsa koko tilan ja laskeutui sängylle Oonan viereen.
– Kuolema sanoi, etten tule ikinä pääsemään siitä eroon ja että lopulta se tappaisi minut. Tajusin, että tämä hetki ja se, miten reagoin, tulisi ratkaisemaan loppuelämäni. En voinut suututtaa kuolemaa, joten tein kompromissin. Sanoin, että voit tulla viereeni, muttet koskaan voi tulla minuun.
Paranemisprosessi oli rankka. Perjantaisin Oona kävi terapiassa, sen jälkeen hän nukkui koko viikonlopun. Yhtiökumppani patisti Oonaa hoitamaan itsensä kuntoon, jotta hän pystyisi palaamaan töihin.
– Ajattelin, että hoidan itseni kuntoon, mutta samaan tyyliin en tee töitä enää koskaan.
Viha auttoi sanomaan ei. Siinä missä pelko ja häpeä ovat lamaannuttavia tunteita, vihasta Oona sai ammennettua adrenaliinia ja voimaa.
– Vietin vihaviikonlopun, kirjoitin hirveimmätkin tunteeni paperille ja vihasin kaikkea niin saatanasti.
Sen seurauksena Oona myi osuutensa yrityksestä. Pitkän sumuisen jakson jälkeen hän vihdoin pystyi näkemään, mitä oli tapahtunut ja tiesi, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Siihen hän ei enää kysyisi muiden mielipiteitä.
Sydän auki
Hyvät asiat tapahtuvat, jos niille antaa mahdollisuuden. Oona löysi elämänsä rakkauden kaksitoista päivää sen jälkeen, kun hän päätti alkaa itse vastata omasta elämästään. Ja avasi sydämensä. Paranemisen myötä endorfiinit tulivat takaisin, ja Oona alkoi tuntea kauan sitten unohdettuja tunteita, kuten onnellisuutta ja kiitollisuutta. Myös pakonomainen tarve repiä ihoa loppui – addiktio, josta Oona oli kärsinyt kuusivuotiaasta saakka. Ystävät, jotka eivät olleet aikaisemmin uskaltaneet sanoa mitään, avasivat vihdoin suunsa ja tunnustivat ihmetelleensä, mitä Oona oli oikein säätänyt.
– Autoin lapsia liikkumaan ja voimaan paremmin, mutta nyt oli aika auttaa itseäni.
Oonan piti käydä pohjalla oppiakseen. Oman muutosvoimansa tueksi Oona on palkannut assistentin hoitamaan juoksevia asioita. Jos väsymys tai stressi iskevät, kännykkä alkaa hallita elämää liikaa. Mobiilista Oona voi ottaa lepopäivän, oman kehityksen tarkkailusta ei.
– Katson itseäni ulkopuolelta ja ajattelen, että tuohon asiaan minun on tehtävä muutos. Pystyn kuitenkin korjaamaan itsestäni vain yhden asian kerrallaan.
Töiden loppumisen myötä sekä meditaatioharjoitusten avulla Oona on päässyt eroon myös burnoutin aikaan puhjenneesta paniikkihäiriöistä, eikä kohtauksia enää tule. Ehkä siksi, että Oona on vihdoin oppinut hahmottamaan kuka hän on ja mitä hän haluaa – ja mitä ei. Läsnäolon taitoa kehittämällä hän on oppinut olemaan myös ilman tavoitetta ja kohtaamaan omat tunteensa sellaisena kuin ne tulevat.
– Pelottavinta oli sanoa itselleen ääneen, etten halua tätä enää, vaikka kaikki muut haluaisivatkin.
Lue myös:
Erityisherkkä hyvinvointibloggaaja Anna-Maria K: ”Enää en pakota itseäni”
Treeniä armollisesti – miten löytyy rentouden ja itsekurin tasapaino?