Kun Anna-Maria Kasannen ymmärsi olevansa erityisherkkä, hän kykeni suuntaamaan kohti haaveidensa elämä, jossa kelpaa riittävän hyvä. Sitä ennen hän suoritti elämäänsä hampaat irvessä, treenasi hullun lailla ja pyrki täydellisyyteen hoitajana. Se ajoi hänet syvään uupumukseen.
Ilmastointikone surisee taustalla. Puhelimet soivat kansliassa, niihin pyritään vastaamaan mahdollisimman nopeasti. Jatkuva puheensorina velloo ympärillä. Sydänosaston potilashuoneiden kellot hälyttävät käytävällä ja on kiirehdittävä tarkistamaan tilanne. Samaan aikaan lääkäri ottaa hihasta kiinni ja haluaa keskustella potilaasta.
Anna-Maria Kasasen päässä mellastaa äänten kakofonia ja työn hektisyys saa koko kropan rauhattomaksi. Vaikka kuinka olisi tehnyt to do -listoja päiväkulusta, sen suunta saattaa muuttua hetkessä. Jonkun potilaan tila voi yht’äkkiä romahtaa, ja perässä kulkevalla harjoittelijalla on monta kysymystä, joihin pitäisi vastata.
− Minusta työn repaleisuutta oli vaikea hallita. Yritin opetella sitä ajattelemalla, että se kuuluu työn luonteeseen. En voinut vaikuttaa päivän kulkuun, vaikka kuinka olisin ennakoinut.
Anna-Mariaa hermostuttaa. Jopa ärsyttää, ettei voi tehdä työtään niin hyvin kuin osaa. On vain siedettävä sitä, että osa asioista jää tekemättä.
− Periaatteessa rakastin työtäni, en voinut kuitenkaan tehdä sitä niin kuin olisin halunnut. En koskaan ollut tyytyväinen työhöni. Vaadin itseltäni aina parasta mahdollista suoritusta. Ahdistuin, jos se ei välittynyt potilaille. Omassa asenteessani oli vikaa, ei sairaanhoitoalalla voi olla täydellinen. Se ei yksinkertaisesti toimi.
Univaje turruttaa
Ahdistus ja ärtymys seuraavat Anna-Maria kotiin. Kun on koko päivän nähnyt työssään vain huonoja puolia, kotona hän lataa lastin miehensä päälle. Anna-Maria tuntee olevansa synkän varjon alla, joka maalaa kaiken kurjaksi ja ikäväksi.
− Luettelin työpäivästä pelkän paskan. Mieheni joutui varmasti venyttämään pinnaansa. Vaati häneltä paljon itsehillintää, ettei kaikesta olisi tullut riitaa. Harmittaa näin jälkikäteen, kuinka kovilla puolisoni Jani oli.
Pahinta on kuitenkin, että vuorotyö sekoittaa unirytmin. Iltavuorot ovat pahimpia, sillä niiden jälkeen Anna-Maria ei saa nukuttua.
− Ajatukset surisivat päässäni, enkä pystynyt rauhoittumaan. Kahden aikaan havahduin ajatukseen, että pitäisi mennä nukkumaan. Neljältä heräsin paniikissa, että olen unohtanut jotain. En tiennyt, olinko töissä vai kotona.
Yöt kuluvat unen ja valveen välimaastossa. Pahan olon aalto iskee päälle ja Anna-Maria tuntee hukkuvansa. Jos työvuorolistassa on ilta- ja aamuvuorot peräjälkeen, yötkin kuluvat usein työssä, unen ja valveen välimaastossa.
Jatkuva univaje tuntuu kropassa ja pää on jumissa. Anna-Maria kärsii rytmihäiriöistä, mutta nukkumista helpottavat lääkkeet eivät enää tulleet kysymykseenkään. Niitä Anna-Maria on syönyt tarpeeksi aikaisemmin. Hän tajuaa, että ne ovat vain laastari, eivät auta ongelmaan. Hän ei halua sekoittaa kemikaaleilla päätään. Hän lopettaa kolmivuorotyön ja opettelee rauhoittamaan iltansa.
Nykyisin menen puoli kymmeneltä nukkumaan. Nautin siitä, että nykyisin elämä on säännöllistä. Iltaisin en mielelläni tee töitä.
Uupumus vie umpikujaan
Anna-Maria istuu työterveyslääkärin vastaanotolla. Itkettää. Hän saa purskahdettua, ettei jaksa enää. Lääkäri istuu vastapäätä vaivaantuneen näköisenä, eikä tiedä, mitä sanoisi.
− Lääkäri sanoi, etteivät tällaiset asiat ole hänen alaansa. Hän on sisätautilääkäri. Mietin, miksi olet täällä. Keneltä pyydän apua. Tajusin, että olen yksin ongelmieni kanssa.
Sitten Anna-Maria saa terveydenhoitajan varaamaan tupla-ajan toiselle lääkärille. Vihdoin on aikaa rauhassa purkaa tilannetta ja selvittää asioita.
− Olin vastaanotolla yhdeksän minuuttia. Noin puolentoista minuutin kohdalla lääkäri tokaisin minun olevan masentunut ja määräsi masennuslääkkeet. Sanoin, etten ole kiinnostunut, ne vievät tunteilta ääripäät pois.
Anna-Maria tiesi, mistä puhui. Hän oli ollut masentunut. Nyt hän on varma, että kyse on syvästä uupumuksesta, joka pitää saada hoidettua. Hän olin tehnyt jo tovin osittaista työaikaa ja ajattelee, että työtunteja pitäisi entisestään vähentää.
Työnantaja oli suhtautunut aluksi hyvin osittaiseen työaikaan, sillä Anna-Marian työssäjaksamista haluttiin tukea. Nyt ei se enää onnistu.
− Olin umpikujassa. Olin käynyt työterveydessä, työnohjausta oli pohdittu, olin käynyt työpsykologilla ja työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologillakin. Etsin apua pitkin poikin, suorastaan huusin apua. Pohdin, mitä voin enää tehdä, kun olen niin väsynyt, etten jaksa edes ajatella.
Uupumuksen kautta olen oppinut, että liikunta on hyvää oloa. Ennen se oli vain sanahelinää. Nyt tiedän, miten käy, jos vaatii itseltään liikaa.
Treenaamista fiiliksen mukaan
Hoitajan työ on aina ollut tärkeä asia Anna-Marialle. Sen kautta hän saa kaipaamaansa hyväksyntää ja hän tuntee tulevansa näkyväksi. Kaikki tarpeet, joita ei muutoin oltu täytetty, täyttyvät työssä. Siinä ehkä suurin syy, miksi hän antaa sille kaikkensa. Ja väsyy. Väsymys vie intohimon työhön, ja Anna-Maria huomaa suhtautuvansa työhönsä kyynisesti.
− Aloin inhota hoitotyötä, jota olin aina rakastanut. Potilaat ärsyttivät. Ärsytyskynnys oli matala. Usein jouduin menemään vessaan hengittelemään.
Koska apua ei löydy ulkoapäin, Anna-Maria päättää irtisanoutua työstään ja ryhtyä keikkalaiseksi. Se on ainoa keino, jolla pystyy tekemään töitä 50-prosenttisesti. Samalla aikaa jää opiskeluun. Hän etsii vimmatusti uutta suuntaansa lukemalla viestintää ja markkinointia sekä yrittäjyyttä. Lisäksi hän kouluttautuu personal traineriksi. Se on rankkaa; aamulla hän herää aikaisin katsomaan löytyisikö jostain sairaalasta vapaa vuoro tai matkustaa Helsinkiin tai Lahteen kouluun.
Tiukat aikataulut ajavat Anna-Marian lopulta uupumuksen vuoksi sairaslomalle. On pakko vihdoin pohtia, miten asiansa järjestää, eikä se ole helppoa.
− Tuntui, ettei elämässäni ollut enää mitään. Tiesin järjellä, että olen toipumassa, mutta olin tottunut siihen, että olen tärkeä. Hoitotyö on ollut minulle merkityksellinen osa elämääni, kun sitä ei ollut, missään ei aluksi ollut järkeä.
Treenaaminenkin saa sairauslomalla uusia sävyjä. Sen sijaan, että Anna-Maria olisi normaaliin tapaansa rääkännyt kehoaan salilla tai juoksulenkeillä, hän joutuu tyytymään kävelylenkkeihin. Turengin peltomaisemat rauhoittavat kummasti.
− Rauha on minulle tärkeään. Nykyisin saatan istahtaa pellon reunalle tuijottelemaan maisemaan. Jos päässä hyrrää paljon asioita, on vaikea meditoida. Silloin kävelymeditaatio auttaa.
Jouduttuaan hidastamaan treenaamisessaan, Anna-Maria oppii asettamaan itselleen kevyempiä tavoitteita. Hän tajuaa vaativansa itseltään enemmän kuin ikinä vaatisin keneltäkään muulta. Nykyisin liikunta kuuluu toki jokaiseen päivään, mutta hän treenaa fiiliksen mukaan eikä enää suorita. Hyvä peppu ei ole suurin motivaattori.
− Välillä mietin, kenen elämää tämä on, sillä aikaisemmin ajattelin, että mitä enemmän ja kovemmin, sen parempi. Liikunta oli vain suorittamista. Hampaat irvessä aamulenkille, hampaat irvessä kuntosalille ja sitten piti venytelläkin.
Yliherkkä hyötyy rauhasta
Sana itsemyötätunto alkaa pyöriä Anna-Marian mielessä. Sen avulla hän opettelee muuttamaan asennettaan ja kysymään, elääkö hän arvojensa mukaan. Hidastaminen on yksi sysäys muutoksessa, joka on alkanut pikkuhiljaa. Ruokavalionsa hän on muuttanut aiemmin, ja nykyisin hän pyrkii syömään mahdollisimman prosessoimatonta ruokaa ja suosii kasviksia ja vihanneksia.
Pieniin muutoksiin kuuluu myös se, että alkoholi on jäänyt. Se vaikuttaa Anna-Mariaan niin, että monta päivää biletysillan jälkeen mieli on matalana.
− En ole ollut humalassa pitkään aikaan, enkä enää edes muista, miltä se tuntuu. Voin ottaa muutaman ja sitten sanon, kiitos riittää. Ei se johda mihinkään.
Muutokset rauhoittavat Anna-Mariaa, joka on tajunnut olevansa erityisherkkä. Siitä johtuu, että sairaalaympäristön hektisyys tuntui usein niin ylivoimaiselta ja se, että hänen oli kotiin tullessaan vaikea sammuttaa päänsä kakofoniaa.
Herkkä hermosto on asia, jonka myös lääkäri onneksi allekirjoittaa. Se saa Anna-Marian lopulta luopumaan ammatistaan ja ryhtymään työskentelemään personal trainerina. Lisäksi hän perustaa hyvinvointiblogin, Anna-Maria K:n, jossa pohtii muutosprossessiaan ja irtautumistaan työstään.
− Loppuvaiheessa hoitajan uraani pääsin eroon kyynisyydestä ja löysin työn ilon. Oli ihanaa, että pystyin auttamaan. Oli surullista lopettaa, kun oivalsin työni juonen. Onneksi nykyisessä työssäni voin käyttää hoitoalalla oppimaani hyödyksi.
Uudelle uralle hän suuntaa uteliaana, mutta ei pakota itseään. Ohjenuorana on, että kaikessa tekemisessä riittää 80 prosenttia. Sitä hän opettelee päivittäin. Jos on hektistä, hän lipsahtaa helposti vauhtisokeuden puolelle. Tietoinen pysähtyminen on siis elintärkeää.
− On pakko miettiä, missä kohtaa otan itselleni hengähdystauon. Jaksotan työtäni itseäni kuuntelemalla. Jos alkaa tuntua ikävältä, en pinnistele loppuun, vaan otan tauon.
Tauon aikana ei suoriteta, vaan nollataan. Parasta nollausterapiaa on hömppäsarjojen tuijottelu.
− Aiemmin en olisi pitänyt tällaista vaihtoehtona, vaan se olisi ollut mielestäni ajanhukkaa. On ihanaa, että olen tajunnut, kuinka paljon saan, kun en pakota itseäni.
Lue myös
Näyttelijä Sonja Sorvola: Näin selätän stressin
Minna Hepburn: ”Pääni menee sokerista sekaisin”
Hyvinvoiva keho ja uusi ammatti – raakaruoka muutti Veera Kulmalahden elämän
Lue Cosmopolitanista: Aistitko ympäröivän maailman yksityiskohtia myöten? Erityisherkällä on kyky tuntea asiat muita vahvemmin