Koiran lenkittäminen vei Helin poluille juoksemaan, pikku hiljaa hän hurahti pitkistä polkujuoksukisoista.
It-alan tuotepäällikkö Heli Sisto aloitti juosta enemmän, kun täysi-ikäistyttyään muutti Laihialta Tampereelle. Uusiin kotikulmiin oli kiva tutustua juoksemalla.
”Vähän myöhemmin aloin miettiä, olisiko minusta maratonille. Kahdeksan vuotta sitten juoksin ensimmäisen katumaratonin varsin hyvään aikaan. Juoksin kolme katumaratonia ja halusin aina parantaa aikaani. Juoksukipinä oli räjähtänyt liekkeihin.”
Polkujuoksu kolahti
Kuusi vuotta sitten Heli hankki koiran, labradorinnoutaja Onnin. Labradorinnoutaja tarvitsee paljon liikuntaa, ja hän huomasi, kuinka kiva koiran kanssa oli juosta metsässä pehmeällä alustalla.
”Samoihin aikoihin törmäsin netissä Vaarojen maraton -polkukisaan. Lähdin kisaan tietämättä, minne olin menossa. En osannut aavistaa, kuinka haastavia maasto ja reitti olivat. Selviydyin kuitenkin rankasta kokemuksesta hyvin ja aloin katsella, millaisia polkujuoksukisoja on tarjolla. Polkujuoksu oli kolahtanut ja kovaa.
Seuraavana vuonna osallistuin Kuusamossa 53 kilometrin kisaan, ja vuosi sen jälkeen juoksin 83 kilometrin Karhunkierroksen. Ne tuntuivat kotikisoilta, sillä meillä on mökki Kuusamon upeissa ulkoilumaastoissa. Tuolloin treenasin yksin, mutta 83 kilometrin juoksua varten olin hankkinut juoksuohjelman. Karhunkierroksen jälkeen aloin treenata valmentaja Antti Lepistön kanssa, ja viime vuonna olin Nuts Ylläs Pallas
-kisan 160 kilometrillä kolmosena. Fiilis maalissa oli huikea, sillä itselleni tärkeintä on ollut päästä maaliin hyvävoimaisena.
Tavoitteellisesti kisaava polkujuoksija
”Viiden vuoden aikana olen muuttunut yksin harjoittelevasta sunnuntaijuoksijasta tavoitteellisesti kisaavaksi polkujuoksijaksi. Harjoittelu vie aikaa, mutta se on sitä, mitä haluan tehdä. Poluille pääsen kotikulmilta, ja voin liikkua yhdessä koirieni kanssa, vaikka pienempi kaveri, labradorinoutaja Toivo, ei vielä pitkille lenkeille pääsekään.
Olen saanut innostettua kavereitani kanssani poluille. Moni arastelee metsässä juoksemista ja saattaa pelätä eksyvänsä. Silloin on hyvä lyöttäytyä yhteen kokeneemman kanssa. Itse olen eksynyt niin monta kertaa, että en enää pelkää sitä. Hetkellisesti hukkaan joutuessani palaan pienen pätkän takaisin tai katson apuja kännykästä.
Nautin ulkoilusta, ja kaikista vuodenajoista löytyy puolensa. Saan luonnosta energiaa ja rauhoitun. Työpäivän jälkeen on useimmiten mahtavaa päästä poluille, oli keli mikä tahansa.
Juoksuun liittyvät onnenhetket ovat usein arkisia. Juoksu vain kulkee ja mietin, että voi vitsi, miten siistiä hommaa tämä on. Toki kisoissa kokee hetkiä, jotka painuvat mieleen voimakkaasti. Yhden sellaisen koin Ylläs Pallas -kisassa noustessani Kukastunturille aamuseitsemältä juostuani koko yön. Yhtäkkiä näin tutun hahmon – minua kisoissa huoltamassa ollut pikkusiskoni Iineshän se siellä seisoi vilkuttamassa. Aurinko
paistoi, maisema oli henkeäsalpaava ja sisko kannusti. Se tuntui ihmeelliseltä.”
Lue myös: