Kutsu vapauteen -blogin kirjoittaja Satu Sjöholmin tahdonvoima on sekä siunaus että kirous. Nuorempana se kääntyi häntä vastaan ja mahdollisti sairaalloisen liikkumisen.
Satu Sjöholmilla on lapsesta saakka ollut tarve liikkua. Jo ala-asteella hänellä oli tapana koulusta tullessaan heittää reppu nurkkaan, sitoa lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan läheiselle pururadalle kuuden seitsemän kilometrin lenkki.
− Malli tuli kotoa, olimme hyvin urheilullinen perhe. Mutta olen myös dopamiinihakuinen ihminen ja tarvitsen liikunnan jälkeistä hyvän olon tunnetta.
Positiivisen ja negatiivisen liikuntariippuvuuden väillä on vain hiuksenhieno raja, ja usein rajan ylittäminen tapahtuu pikkuhiljaa. Näin kävi Sadullekin. Ensin liikunta toi positiivista virtaa, mutta kun hän sairastui 17-vuotiaana syömishäiriöön, riippuvuus alkoi saada negatiivisia piirteitä. Syömishäiriöön liittyvä laihuuden ihannointi ajoi juoksemaan yhä pidempiä lenkkejä, eikä juokseminen loppunut, vaikka hän parikymppisenä toipuikin bulimiasta. Tilalle tuli ortoreksia.
− Purin juoksemalla ahdistusta, koska en pystynyt puhumaan asioistani. Samalla se toimi itsekontrollin välineenä.
Elämää juoksun ehdoilla
Satu suoritti kahta yliopistotutkintoa, ja päivät olivat jo valmiiksi työntäyteisiä. Silti hän ei pysähtynyt, vaan suunnitteli viikkonsa niin, että juoksulle jäi varmasti tarpeeksi aikaa. Hän saattoi herätä aamuisin puoli viideltä, jotta ehti puolentoista tunnin lenkille. Kaikki muu elämässä sai väistyä; hän myöhästyi jopa omista kihlajaisjuhlistaan.
− Nukuin pommiin, mutta lähdin silti juoksemaan. En voinut muuta, sillä asiat oli pakko tehdä tietyllä kaavalla. Vieraat sitten odottivat, kun minä saavuin paikalle.
Sadun opiskeluaika Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa mahdollisti kovaa treenaamisen. Ammattiurheilijoiden keskuudessa ei ollut poikkeavaa, jos liikunta söi neljäkin tuntia päivästä.
− Tiesin kyllä, että palautumiseen pitäisi satsata, mutta lepopäivät olivat minulle hirveitä. Ratkaisin asian niin, että sinä yhtenä lepopäivänä en sitten syönyt mitään.
Vaikka keho kävi ylikierroksilla, muutos ei tullut edes mieleen. Ei edes silloin, kun hän lääkitsi vatsavaivojaan Imodiumilla ennen maratonia. Suorituksen aikana hän ei pystynyt juomaan mitään ja vatsa kramppasi. Lopulta suolisto oli niin ärtynyt, ettei hän pystynyt kahteen viikkoon sitomaan kengännauhoja.
Satu pysähtyi vasta, kun selkä alkoi kipuilla. Tilanne tuntui epäoikeudenmukaiselta, sillä juoksemisen lopettaminen ei ollut oma päätös. Hän pääsi kuitenkin käsittelemään tilannetta ammattiauttajan kanssa ja oivalsi, että juokseminen oli keino käsitellä negatiivisia tunteita. Lopullinen parantuminen tapahtui, kun hän alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Äitiyden myötä hän sai uutta sisältöä elämäänsä, ja liikunta väistyi taka-alalle.
Elämään kuuluu rentous
− Liikun edelleen kaksi tuntia päivässä, siitä saan tarvitsemani dopamiiniannoksen. Liikunta on tapa elää, ja se määrittää paljon sitä, kuka olen.
Satu on ammatiltaan liikuntatoimen ylitarkastajana ja joogaohjaaja. Lisäksi hän on kirjailija, opiskelee palautumisohjaajaksi ja kirjoittaa Kutsu vapauteen -blogia. Kokemukset ovat kääntyneet positiiviseksi voimavaraksi. Hän on oppinut käsittelemään tunteitaan rehellisesti ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vaikka Satu myöntää olevansa edelleen perfektionisti, hän tuntee myös omat rajansa.
− Olen aina ollut kurinalainen. Tahdonvoimani on sekä siunaus että kirous. Nuorempana se kääntyi minua vastaan ja mahdollisti sairaalloisen liikkumisen.
Satu pohtii, että ilman taustaansa hän olisi ehkä edelleenkin ehdoton itseään ja muita ihmisiä kohtaan. Oppi on, että ihmiset ovat yksilöllisiä: se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Terveysvaikuttajana hän välttääkin kertomasta, miten pitäisi syödä tai liikkua.
− Omaa kehoa pitää kuunnella, ja muistaa, että terveelliseen elämään kuuluu sopiva rentous.
Lue myös: