Stressi ja kovatreeni ajoivat työnohjaaja ja seksuaaliterapeutti Karoliina Vuohtoniemen ylivireystilaan. Siitä seurasi juoksukielto.
”Olen aina liikkunut paljon: juossut, pyöräillyt, uinut. Jo kymmenen vuotta sitten aloin nukkua huonosti työstressin vuoksi. Stressiäni olen työstänyt liikkumalla paljon – huonoista yöunistakin huolimatta.
Kävin aikoinaan unitutkimuksissa, joissa todettiin, että hermostoni käy ylikierroksilla. Minulle sanottiin, että olisi hyvä jättää kaikki iltatreenaaminen pois. Olin jääräpää enkä noudattanut ohjetta, sillä seuran juoksutreenit olivat minulle tärkeitä.
Ylivireystila toi outoja oireita
En myöntänyt tilaani, sillä välillä treenaaminen tuntui hyvältä. Kaksi vuotta sitten juoksin ensimmäisen maratonini ja se oli täydellistä alusta loppuun. Aavistin kuitenkin, että jotain on pielessä. Kun kerroin juoksukavereilleni, että jalkani ovat treeneissä aina betonia monen kilometrin ajan, he olivat ihmeissään. Myöhemmin kuulin lääkäriltä, että hermoston ylikuormittuminen oli sekoittanut aineenvaihduntani, mikä hidasti juoksun käynnistymistä.
Minulla oli jatkuvasti ja pitkään ahdistava tunne rinnassa, fyysisesti ja henkisesti. Jalat puutuivat lenkillä, nestettä kertyi sormiin ja nilkkoihin, leposyke ja treenisyke olivat korkeat – paitsi silloin, kun juoksin kovaa, jolloin se ei noussutkaan. Painoni nousi, unettomuus paheni eikä mikään huvittanut.
”Pahimmillaan pelkkä juoksu-sana aktivoi sympaattista hermostoani”
Vuosi sitten juoksutreeneissä kaaduin kesken kaiken maahan. Kampesin itseni ylös ja jatkoin loppuun sillä seurauksella, että minut piti lopulta taluttaa autoon kotimatkalle. Hakeuduin urheilulääkärille.
Hänen kehotuksestaan laitoin juoksemisen tauolle kokonaan, sillä kevytkin juokseminen sai sympaattisen hermostoni kuormittumaan. Melkein pelkkä sana juoksu aktivoi sitä.
Ylivireystilaa hoidetaan lempeällä liikkeellä ja levolla
Aloin kävellä metsässä koirien kanssa, ja sain myös käydä välillä uimassa ja salilla, sillä totaalinen stoppi liikuntaan olisi sekin voinut lisätä kehon hätätilaa. Aloin vaalia säännöllistä ruokavaliota ja pyrin – viimeinkin – rauhoittamaan illat.
Juoksusta luopumisessa vaikeinta on ollut se, että siihen vahvasti liittyvä sosiaalinen elämä juoksuporukassa jäi kokonaan elämästäni pois. Sitä ikävöin paljon.
Olen edelleen varovainen, mutta pystyn taas juoksemaan kevyesti, nukun paremmin kuin vuosikausiin ja jaksan asioita. Nyt voin paremmin kuin koskaan. Ehkä jonain päivänä pääsen vielä juoksemaan taas porukassakin.”
Lue myös:
Hermoston ylivireystila syntyy liiasta kuormituksesta
Ylikunto vaanii suorittajia – näin tunnistat alipalautumisen