Riikka Sarasoja-Lilja oivalsi hiihtovuosinaan, ettei pelkkä kova treenimäärä vie huipulle. Sen hän pitää mielessään nyt harrastaessaan agilitya.
Suksi kulki kuin unelma, omat voimat eivät hiipuneet missään vaiheessa ja hyvä flow kantoi maaliin asti.
Helmikuussa 2013 Riikka Sarasoja-Lilja sijoittui vapaan kympillä Davosissa kahdeksanneksi ja jäi vain puoli minuuttia kolmossijasta. Tämä hiihdon maailmancupin osakilpailu on jäänyt hänen mieleensä uran yhtenä huippuhetkenä.
– Korkeassa ilmanalassa hiihtäminen on vaikeaa. Usein kostautuu, jos lähtee alkuun liian kovaa. Silloin vauhdinjako onnistui. Kun kuulin väliaikoja, hyvä fiilis vain kasvoi, Riikka muistelee.
Sveitsin Davos oli muutenkin Riikan lempikisapaikkoja. Siellä oli aurinkoa, hyvin ajetut ladut ja hyvää ruokaa. Etenkin joulukuussa, Pohjoismaiden kaamoksen aikana, tuntui mahtavalta mennä Davosin valoon.
– Monesti muulloinkin minulla kulki siellä hyvin.
Unelma, joka uuvutti
Kaksi vuotta myöhemmin ei kulkenut hyvin. Riikalla oli takana pari tahmeaa kautta. Kilpailut olivat menneet alle omien odotusten, vaikka hän oli tehnyt kaikkensa hyvien tulosten eteen.
– Kuljin pettymyksestä toiseen, ja oli raskasta löytää suorituksista jotain hyvää. Voimat olivat lopussa, ja tilanne tuntui henkisestikin kuluttavalta. Silti yritin vain sulkea pois väsymyksen.
Eihän Riikka voinut väsyä – tätähän hän oli halunnut niin kauan kuin muistaa.
Hiihto oli ollut Riikan suuri rakkaus jo 1980-luvun lopulta asti. Aina kun televisiosta tuli hiihdon arvokilpailut, pikkutyttö seurasi kisoja kotisohvalla Savitaipaleella. Hiihtäjien tultua maaliin Riikka juoksi ulos, pani sukset jalkaan ja kuvitteli olevansa Marjo Matikainen.
– Rakastuin lajiin heti, kun opin hiihtämään. Ihan aluksi hiihdin kodin lähellä teitä ja jalkakäytäviä pitkin tai parkkipaikkojen ympäri.
Lukion jälkeen hiihto nousi päärooliin: lapsuuden haaveesta tuli totta ja Riikasta ammattilaisurheilija.
– Synnyin ja kasvoin hiihtäjäksi. Teini-iässäkään en koskaan kyllästynyt lajiin ja harjoitteluun.
Jo nuorten sarjoissa Riikka menestyi hyvin. Aikuisten puolella tuli useita SM-mitaleja, maajoukkuevuosina kymppikärjen sijoituksia maailmancupin kisoissa ja yksi MM-mitali sprinttiviestistä.
Riikka edusti Suomea Vancouverin olympialaisissa 2010, Sotshin olympialaisissa 2014 ja neljissä aikuisten MM-kilpailuissa.
Maajoukkuevuosien hienoimpia kokemuksia olivat kisamatkat ulkomaille.
– Minulla on hiihtäjäksi optimaalinen perimä, sillä hapenottokykyni on erityisen hyvä. Lisäksi minulla oli vahva halu kilpailla, ja se oli hiihtouralla eteenpäin ajava voima. Kilpaileminen oli koukuttavaa, vaikka nuorempana jupisinkin joskus kisa-aamuina, että miksi tänne piti lähteä.
Maajoukkuevuosien hienoimpia kokemuksia olivat kisamatkat ulkomaille. Ympärillä oli iso tiimi, ja koneisto rullasi vaivattomasti eteenpäin. Riikka sai hyviä ystäviä, joista osaan hän pitää yhä yhteyttä.
Edustusjoukkueessa monesta asiasta tuli helpompaa, vaikka paineet kasvoivat – omat ja muiden luomat.
– Ammattilaisvuosina opin sen, miten erilaisia ihmisiä samankin lajin parissa toimii. Opin lukemaan ihmisiä ja osaan olla sujuvasti tekemisissä kaikenlaisten tyyppien kanssa.
Nyt saa riittää
Alkuvuodesta 2015 Riikan päähän asettui ajatus: en halua kilpailla tällä tasolla. Hän ei ollut enää hetkeen yltänyt samoihin tuloksiin kuin ennen.
Jatkuva tilanteen pähkäily ja syiden arvuuttelu oli raastavaa. Välillä Riikka yritti psyykata itseään treenaamaan ja kisaamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
– Se oli turhauttavaa ja kuluttavaa. Rupesin puristamaan, ja tekemiseen tuli väkinäisyyttä. Väkisin yrittämisen tunne kasvoi ja kasvoi.
Keväällä Riikka piti kisatauon. Sen aikana hän ymmärsi olevansa väsynyt epäonnistumiseen. Ammattilaisurheilu saisi jäädä.
– En halunnut vielä lopettaa mutten jaksanut jatkaa. Tilanne oli mennyt ylikuormituksen puolelle, joten koin, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Olin käynyt jo kuudet arvokisat, ja hyviäkin hiihtoja oli takana paljon, Riikka kertoo.
– Vasta jälkikäteen tajusin, miten väsynyt kroppani oli. Viimeisissä harjoituksissa olin yrittänyt ajatella myönteisesti, että ihan kuin jalat tuntuisivat nyt kevyemmiltä kuin viimeksi. Aineenvaihdunta ja koko kroppa olivat kuitenkin niin tukossa, etten päässyt lähellekään maksimisykettä kisoissa. Ololleni ei koskaan löytynyt selkeää selitystä.
Seuraavana syksynä Riikka kävi suunnistamassa ja pääsi lähelle maksimisykettään. Eikä hän ollut puoleen vuoteen urheillut juuri lainkaan!
– Vasta, kun olin kunnolla levännyt, tunnistin, miten hurjan väsynyt olinkaan ollut.
Seuraavana talvena, kuormituksesta kunnolla toivuttuaan, Riikka hiihti paljon. Se tuntui hyvältä. Hän mietti pitkään, pitäisikö vielä yrittää paluuta. Lopettamispäätös ei ollut ollut itsestäänselvyys.
– Ei minulla kuitenkaan ollut kanttia palata.
Ja elämään oli tullut muutakin innostavaa: bordercolliepentu Fly ja aktiivinen agilityharrastus. Se vahvisti lopettamispäätöstä.
Koirankin treenikausi pitää rytmittää
Nyt Fly on kohta kuusivuotias rämäpäinen ja nopea menijä. Riikka treenaa sen kanssa tavoitteellisesti ja kilpailee ylimmässä luokassa.
– Minulla on hirmuinen palo agilityyn, ja tykkään edelleen kilpailla. Teen samalla draivilla kuin aiemmin, vaikka laji ei olekaan minun elämääni vuorokauden ympäri.
Omasta urheilu-urastaan Riikka on oppinut harjoittelun rytmityksen. Se koskee myös koiraa, jonka pitää saada levätä ja välillä pötkötellä sohvalla.
– Pidän huolta koirasta ja sen fysiikasta. Lajitreenin lisäksi teemme pitkiä metsälenkkejä. Hiihdosta opin, että kuka vain pystyy treenaamaan paljon, mutta se, joka treenaa järkevimmin, kerää hedelmät kakun päältä.
Fly tuli Riikan ja Mikko-puolison perheeseen Italiasta. Sen kasvattaja Nicola Giraudi on tunnettu agilitykilpailija, jolla on useita mitaleja agilityn MM-kilpailuista. Flyn emä Eira on oman sarjansa maailmanmestari kahden vuoden takaa.
Jos ryhdyn tekemään jotain intohimoisesti, haluan olla siinä paras.
Riikallakin on selvät tavoitteet.
– Haluan olla maailman paras, mutta pidän silti jalat maassa. Näin minun ajatteluni toimii: jos ryhdyn tekemään jotain intohimoisesti, haluan olla siinä paras. En voi sitä kieltää. Eihän se aina ole realistista, ja hiihdossakaan tavoitteet ja todellisuus eivät ihan kohdanneet.
Eläimen kanssa urheileminen on avartavaa ja agility hyvin herkkä laji. Vaikka koira ja ohjaaja ovat huippukunnossa ja kisarataa varten on suunniteltu itselle sopivat ohjauskuviot, mitä tahansa voi tapahtua. Ajoitukset ovat joskus sadasosista kiinni.
Riikka sanoo oppineensa näkemään hyviäkin asioita kisaradassa, vaikka tulos olisi ollut hylätty. Kun pystyy olemaan armollinen koiraa kohtaan, pystyy olemaan vähän armollisempi itseäänkin kohtaan.
Nyt Riikalla on kasvamassa jo uusi agilitykoira, kahdeksan kuukauden ikäinen bordercollie Daxter.
Kaikki kokemukset rikastuttavat
Hiihtouran lopetettuaan Riikka mietti, osaavatko ihmiset jutella hänelle mistään muusta kuin hiihtämisestä. Onneksi he osaavat.
– Vaikka omaa arvoaan ei saisi peilata kilpailutuloksiin, tein sitä silti. Olin yhtä hyvä kuin viimeisimmät tulokseni. Ammattilaisuran jälkeen oli pakko hyväksyä, että minua määrittää joku muukin kuin tulokset.
Aktiivisia hiihtovuosiaan Riikka ajattelee lämpimästi. Toisinaan tuntuu, että moni tärkeä tavoite jäi saavuttamatta, mutta samalla hän tietää saavuttaneensa paljon. Viivan alle jäi valtavasti hyviä muistoja.
– Päivääkään en vaihtaisi pois. Ehkä joitain harjoituksia voisin tehdä eri tavalla, etten kuluttaisi itseäni loppuun. Toisaalta nekin kokemukset otan vastaan, sillä uskon, että kaikesta voi oppia. Olen kiitollinen, että sain elää lapsuudenaikaisen unelmani todeksi.
Lue myös:
Lääkäri Emilia Vuorisalmi: ”Nyt arkeni on täynnä eri lähteistä kumpuavaa rakkautta”
Personal trainer Vertti Harjuniemi: ”Menestys maksoi kovan hinnan”