Tiktakissa ja Mira Luodin bändissä soittava kitaristi Emppu Suhonen on lapsesta asti ollut hermoilija. Juoksu auttaa häntä rauhoittumaan.
”Urheilu ei minua kiinnosta, mutta juoksemista rakastan. Pelkkä jalkojen liike tuntuu tyydyttävältä. Ihminen on tehty juoksemaan ja kävelemään – sen jotenkin kuuluu tapahtua.
Aloitin juoksun, kun parikymppisenä tajusin, että olen aika huonossa kunnossa. Vanhempani ovat maratoonareita, joten lajivalinta oli helppo. Heti ensimmäisillä lenkeillä huomasin, että juostessa saa samalla rauhoittua ja purkaa energiaa. Hurahdin.
Kun olin 24-vuotias, juoksin ensimmäistä kertaa kymmenen kilometriä alle tunnissa. Kotiin palatessa näin ratikkapysäkin kellosta, että pääsen alle tunnin aikaan. Silloin tuli onnenkyyneleet silmiin.
Tähän mennessä olen juossut kymmenisen maratonia ja muutaman ultrajuoksun, mutta nyt keskityn kisaamisessa lähinnä ratajuoksuun. Juoksen viikoittain sekä pitkiä lenkkejä että vetoja radalla. Olen kova puuhaamaan ja menen joskus elämässä vähän jaksamisen äärirajoille, mutta nyt yritän vähän hidastaa tahtia. Kun keskityn maratonien sijaan rataan, saan juosta, mutta ei tarvitse vetää äärirajoilla.
On hauskaa, että tatuoitu punkkari tulee kisoihin ja oikeasti pärjää.
Kisoissa tulee mahtavia onnistumisen kokemuksia. En saa kiksejä siitä, että voitan muut, mutta jos sijoitun hyvin, tajuan, etten voi olla ihan surkea. On hauskaa, että tatuoitu punkkari tulee kisoihin ja oikeasti pärjää.
Vaikka esimerkiksi maraton on kova urheilusuoritus, miellän sen enemmän henkisen voiman mittelöksi. Jo starttiviivalla täytyy olla päättänyt päästä maaliin. Matkan aikana epätoivon hetkellä auttaa, kun päätös on jo tehty.
Noudatan tätä samaa periaatetta myös kaikessa treenaamisessa. Aamulla olen jo päättänyt, että illalla menen lenkille. En voi alkaa eteisessä neuvottelemaan itseni kanssa, että pitäisikö lähteä, koska silloin jään kyllä katsomaan Netflixiä. Joskus lähipiiri ihmettelee, kun sanon, että on pakko lähteä lenkille. Tietenkään ei oikeasti ole pakko, mutta tiedän, että kun lähden, juoksu on kivaa ja takaisin tullessa olen jo ihan fiiliksissä.
Juoksu on minulle meditointia ja halvinta mahdollista terapiaa. Kuulostaa vähän synkältä, mutta niissä hetkissä, kun on kaikista huonoin olla, juoksu auttaa eniten. Kun on jokin kriisi menossa, sillä on ihmeellinen voima, että lähtee ulos, tekee jotain omalla kropalla ja pakottaa mielihyvähormoneja kehoon.
Minulla on ollut lapsesta asti ylimääräistä energiaa, joka purkautuu levottomuutena ja sähläyksenä. Hermoilen siitä, olenko tarpeeksi hyvä ystävä, tytär, puoliso ja bändikaveri. Vastaus on yleensä kyllä, mutta sen epäileminen on perisyntini. Juoksu auttaa hermoiluun aina. Lenkin jälkeen olo on kirkas, ihan kuin solmu olisi auennut, tai vähintään umpisolmusta se toinen solmu.
Parhaimmillaan pääsen juostessa tilaan, jossa aika ja paikka häviää, keho toimii kuin unelma ja askel tuntuu maailman kevyimmältä. Maailma näyttää häikäisevän kauniilta.
Rakastan pitkiä hitaita lenkkejä, joiden aikana voi rauhassa pysähtyä ihailemaan maisemia. Jokin aika sitten juoksin Helsingin keskuspuistossa ja yhtäkkiä näin kauriin seisoskelemassa lähellä tietä. Katsoin sitä ja fiilistelin, mitä kaikkea pääsen juoksun ansiosta kokemaan. Elämässä on koko ajan stressi ja kiire, mutta juostessa on aikaa pysähtyä nauttimaan hetkestä. Mutta vaikka tykkään pitkistä lenkeistä, myös tonnin vedot omalla kotikentällä saavat minut jotenkin kipinöimään.
Joskus teen juostessa biisejä – askelten tahdissa päässä alkaa pyöriä melodiapätkä, ja kohta kirjoitankin siihen jo tekstiä.
Vaikeinta on olla armollinen itselleni. En ole nyt samassa juoksukunnossa kuin vaikka kaksi vuotta sitten, ja se todella sylettää ja hiipii ihon alle. Eräs valmentaja on yrittänyt sanoa minulle, että unohda ne menneet tulokset. Nyt ollaan tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. Koitan opetella tätä asennetta.
Kun lähden juoksemaan, yritän yleensä ajatella juoksemista. Sitä, miten askel rullaa. Mutta kun ajatukset lähtevät liikkeelle, en pysäytä niitä. Joskus teen juostessa biisejä – askelten tahdissa päässä alkaa pyöriä melodiapätkä, ja kohta kirjoitankin siihen jo tekstiä. Muutaman kerran on käynyt niin, että kun tulen lenkiltä himaan, biisi on valmis ja voin vetää sen kitaralla läpi.
Juokseminen on opettanut minulle ihan valtavasti. Esimerkiksi sen, miten elämässäkin pitää keskittyä matkantekoon eikä lopputulokseen. Ja toisaalta sen, miten siinäkin hetkessä, kun tekee mieli luovuttaa, minussa on vielä valtavat voimavarat jäljellä.”
Lue myös:
Tuija Pehkonen: Näin juoksu onnistuu lomallakin