Suomen paras aitajuoksija Nooralotta Neziri ei jätä hommia roikkumaan ja luottaa tekemisissään itseensä.
Suuret tunteet kuuluvat huippu-urheiluun, ja tunnekirjo onnistumisien ja epäonnistumisien välillä on hurja. Uskon jääväni kaipaamaan tuota vuoristorataa urani jälkeen.
Aitajuoksu ei ollut lapsena lajini. Kun olin 14-vuotias, valmentajani laittoi minut salakavalasti juoksemaan aitoja. Huomasin olevani lajissa hyvä ja innostuin. Aitajuoksuun kuuluvat osa-alueet; nopeus, voima ja tekniikka sopivat kärsimättömälle luonteelleni.
Keskeneräisyys ei sovi minulle. Urheilun kautta olen oppinut, ettei asioita voi jättää roikkumaan, vaan hommat pitää tehdä loppuun. Muuten ei menesty. Tämän vuoksi suoritin treenaamisen ohella maisterintutkintoni, vaikka välillä oli rankkaa. Tiesin, että, jos gradu jäisi roikkumaan, se aiheuttaisi turhaa stressiä elämääni.
Ylikuntoon ajautuminen muutti toimintaani. Suhteeni valmentajaan oli ollut vaikea ja olin ollut pitkään henkisesti ylikuormittunut. Henkinen epätasapaino vaikutti fyysiseen kuntooni, ja tulokseni heikkenivät. Asiat muuttuivat, kun muutin Jyväskylään ja vaihdoin valmentajaa.
Ulkonäköpaineet liittyvät kenttäurheiluun, sillä treenaamme ja kisaamme pienissä vaatteissa. Tämän vuoksi luullaan, että ulkonäköämme saa arvostella. Ylikunto pöhötti kehoni, ja mediassa julkaistiin kuvia, joissa vertailtiin, kuinka olin vuodessa muuttunut. Täytyy olla kova ja luottaa itseensä, jotta voi sivuuttaa arvostelun ja mennä eteenpäin.
Syömiseni oli muutamia vuosia sitten vinoutunut. Söin liian yksipuolisesti ja kartoin rasvoja. Siitä ei ollut kuin haittaa, tuli vammoja ja kehitys tyrehtyi. Yksilölajeissa ravintoasiat jäävät liian usein urheilijan omalle vastuulle, mikä voi aiheuttaa ongelmia.
Jyväskylästä on tullut kotini, vaikka puheestani kuuluu vielä porilaisuus. Urheilijan kannalta Jyväskylä on paras paikka, sillä kaupungissa on hyvä tutkimuskeskus ja treenipuitteet ovat erinomaiset. Myös sisareni asuu Jyväskylässä ja aikoinaan auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut äitinikin muutti Porista jyväskyläläiseen palvelukotiin.
Rentoudun kehittäessäni uusia muffini- ja banaanileipäohjeita. Rakastan leipomista. Toinen keinoni tyhjentää päätä on järjestely; siivoan vaatekaappeja ja pinoan tavaroita.
Haaveilen, että oppisin taas puhumaan albaniaa, joka on isäni äidinkieli. Hän muutti Makedoniasta Suomeen jo 18-vuotiaana, ja olemme aina puhuneet suomea. Lapsena vietimme Makedoniassa kesiä ja sain kielestä kiinni, nyt taito on kuitenkin kadonnut.
Tavoitteeni ovat korkealla. Tänä kesänä toivon juoksevani uuden Suomen ennätyksen 100 metrin aidoissa. Syksyllä Dohan MM-kisoissa tavoite on finaalipaikka, samoin kuin ensi vuoden olympialaisissa tavoittelen finaaliin pääsyä. Kaikki on mahdollista, sillä alkukausi on sujunut hyvin.
Perheen perustaminen mietityttää minua, sillä haluaisin jatkaa uraani mahdollisimman pitkään, mutta haluan myös lapsia. Olen miettinyt, voisiko noita kahta asiaa yhdistää. Valitettavasti yleisurheilussa ei ole montaa esimerkkiä, vaan naiset lopettavat perustaessaan perheen. Aika näyttää, miten käy. Ihan vielä ei ole sen aika.
Lue lisää uusimmasta Fit-lehdestä!
Lue myös:
Aitajuoksija Lotta Harala: ”Ortoreksia sai stressaamaan jokaista suupalaa”
Menossa ylikuntoon? Tunnista vaaran merkit