Aitajuoksija Lotta Harala, 25, suoritti syömistä, mikä sairastutti hänet lopulta ortoreksiaan.
”Nautin lapsena ja varhaisnuoruudessa treenaamisesta ja syömisestä tosi paljon. Söin perusterveellistä ja monipuolista kotiruokaa. 17-vuotiaana sijoituin neljänneksi nuorten maailmanmestaruuskisoissa 100 metrin aidoissa. Tajusin, että voin menestyä urheilussa, jos alan tehdä töitä ihan tosissani. Päätin katsoa, miten pitkälle voin päästä ja miten hyvä minusta voi tulla.
Olen aina ollut itseäni kohtaan vaativa ja hyvin päämäärätietoinen. Aloin tutkia ravitsemukseen liittyviä asioita, ja syömiseni muuttui suorittamiseksi. Jaoin ruoka-aineet kiellettyihin ja sallittuihin tavalla, joka ei ollut edes ihan looginen. Herkut olivat itsestään selvästi punaisella listalla, mutta pian sinne joutuivat esimerkiksi cashewpähkinät, kaikki hedelmät ja lopulta myös hiilihydraatit.
Innostuin vallalla olleesta vähähiilihydraattisuuden trendistä enkä syönyt vuosiin yhtään palaa leipää. Riisi, perunat, pasta – kaikki kiellettyjä. Punnitsin ruokani ja kammosin seuraavaa ateriaa. Syömisessä ei ollut yhtään iloa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna sairastin varmasti ortoreksiaa. Tiesin syömisestä ja ravinnosta ihan liikaa ja stressasin jokaista suupalaa. Pahimpina aikoina mietin, että kunpa voisi toimia kuten alkoholistit viinan suhteen – vain lopettaa syömisen.
Lue myös Moni treenaava nainen syö liian vähän
Ortoreksia parani terapian avulla
Syömisestä nipistämisen, ruualla kikkailun ja hurjien harjoitustehojen takia ajauduin pahaan ylirasitustilaan. Sen seurauksena jouduin loukkaantumiskierteeseen. Polvitaive-, takareisi- ja selkävamma seurasivat toinen toistaan, ja olin pari vuotta poissa juoksuradoilta.
Kun en yhtäkkiä pystynytkään treenaamaan, tuntui, että kaikelta meni pohja. Olin perustanut identiteettini urheilijaminän varaan, ja kun se vietiin, koin, etten ollut mitään. Ortoreksiasta paranemiseen vaadittiin identiteetin luominen uudestaan. Käytin apunani ravitsemusterapeuttejani ja kävin psykoterapiassa. Aloin muuttaa ajatusmallejani ja toimintatapojani. Kaiken ytimessä oli oivallus siitä, että olen hyvä ja tärkeä, vaikka en saavuttaisi urheilussa mitään.
Syömiseen oli siis löydettävä sama rentous kuin lapsena. Koko homma piti opetella uudestaan, ja ensimmäisen leivän syöminen tuntui samalta kuin heikoille jäille meno. Oli vaikea alkaa tehdä sellaista, mitä olin pitänyt kiellettynä kauan. Kaivoin kuitenkin sinnikkäästi tietoa urheilijan ravitsemuksesta ja aloin ymmärtää, että hiilarit ovat treenaajan paras kaveri ja kaiken pohja. Huomasin muutoksen olossani – jaksoin keskittyä paremmin, treeni sujui ja palauduin tehokkaammin.
Lue myös: Syö näin ennen lenkkiä
Ruoka ei enää ahdista
Ennen yritin pärjätä salaatilla ja lihalla, mutta nykyään lautasellani on kanan lisäksi monta kauhallista riisiä ja paljon kasviksia. Oikein hirvittää ajatella parin vuoden takaista luottoaamiaistani, smoothieta, jossa oli salaattia, kurkkua ja viherjauhetta – eli ei siis mitään, mistä olisi saanut energiaa. Vaikka söin niukasti, olin paljon pöhöttyneempi kuin nyt. Kun syön enemmän kaloreita ja hiilareita, kroppani ja aineenvaihduntani toimivat.
Syömiseni pääperiaatteet ovat aika yksinkertaiset: Pidän huolen siitä, että syön viisi kertaa päivässä eivätkä ateriavälit veny. Syön värikkäästi: rakastan kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Pyrin syömään puhdasta, prosessoimatonta ruokaa ja muistan hiilihydraattien ja proteiinin lisäksi hyvät rasvat, joita saan avokadosta, kookosöljystä sekä pähkinöistä ja siemenistä. Ruoka on nykyään ihana ja kiva asia eikä tippaakaan ahdistava.
Lue myös: Syömishäiriöstä selviytynyt Maarit: ”Saatoin painaa 34 kiloa”
Pilasiko ortoreksia tulokset?
Huomaan edelleen kotioloissa, että kontrolloiva pirulainen alkaa puskea esille, ja alan tarkkailla syömistäni liian paljon. Siksi treeni- ja kisareissut tekevät tosi hyvää, sillä leiriolosuhteissa on pakko syödä, mitä on tarjolla, eikä se tunnu ollenkaan pahalta.
Syön ja treenaan suorituskyky edellä enkä mieti, miltä näytän pienissä kisavaatteissa. Jos olisin aivan rasvaton, en juoksisi yhtä kovaa. Parhaat aitajuoksijat eivät ole pikkutyttöjä vaan vahvoja naisia, joilta löytyy voimaa ja tehoa.
Olen kasvanut ja kehittynyt urheilijana tosi paljon vaikeuksien takia. Joskus tunsin paniikkia siitä, olenko pilannut itse kaiken, mutta nykyään uskon räjäyttäväni pankin vain hiukan myöhemmin kuin urani alussa ajattelin. Kun perusasiat ovat tasapainossa, odotan kaudesta ehjää. Haluan lopulta juosta sen ajan, joka on ollut tuloillaan viisi vuotta mutta jota en ole pystynyt ulosmittaamaan rikkinäisyyteni takia.”
Lue myös:
Miten sairastunutta voi auttaa? 5 kysymystä syömishäiriöstä