Maija Ahonen, 25, oivalsi, ettei onnea voi rakentaa timmin kropan varaan. Oivallus auttoi entistä pakkotreenaajaa löytämään liikkumisen ilon.
“Olin koko ajan nälkäinen ja pahalla tuulella. Portaita noustessa pyörrytti, ja tarvitsin väsymykseeni kahdet päiväunet. Silti julkaisin itsestäni Instagramissa energisiä treenikuvia. Vaikka olin alkanut inhota salilla käymistä, nautin siitä, että minua kutsuttiin fitness-Maijaksi.
Olin 23 ja ajautunut fitnesselämään puolivahingossa. Olin palkannut itselleni vuotta aiemmin valmentajan. Alku oli kuherruskuukautta treenaamisen kanssa. Olin innoissani, kun kroppa alkoi muuttua sporttiseksi, ja päätin opiskella itsekin personal traineriksi.
Eräänä päivänä bongasin netistä fitnessmallikisan mainoksen. Rekrytoin silkasta päähänpistosta kämppikseni ottamaan minusta jo samana iltana pari kuvaa. Oli täysi yllätys, kun minut valittiin kymmenen kilpailijan joukkoon. Finaaliin oli vain neljä kuukautta, ja vasta vuoden treenanneena minulla oli kiire päästä mallin mittoihin. Aloin liikkua 15 tuntia viikossa. Saatoin herätä 5.30 lenkille ja mennä silti töiden jälkeen vielä salille.
Pettymys ainoa muisto
Nopeasti tajusin, ettei treenaamisessani ollut mitään terveellistä. Urheilin liikaa ja söin liian vähän. Silti ajattelin, että olin luuseri, jos en jaksanut treenata täysillä. Usein vedin salitreenin päälle kuntopyörällä vielä niin rankan HIIT-harjoituksen, että olin pudota pyörältä. Salilla saattoi mennä 2,5 tuntia vain siksi, että mietin väsyneenä sarjojen välissä, jaksanko tehdä seuraavan. Halusin luovuttaa, mutta aloin aina miettiä, miltä se muiden mielestä näyttäisi.
Tunsin onnistuneeni, kun joku huomasi, että reiteni ovat kaventuneet tai ojentajani on alkanut erottua. Se ei kuitenkaan tehnyt minua tyytyväiseksi vaan heitti bensaa liekkeihin: minähän näytän, kuinka paljon ojentajani näkyy kuukauden päästä! En ole koskaan viettänyt niin paljon aikaa peilin edessä, ja kännykkäni oli täynnä kuvia hauiksestani ja pepustani.
Mitä enemmän itseäni tarkkailin, sitä enemmän kehonkuvani vääristyi. Ainoa muistoni finessmallifinaalista on pettymys. Olin paremmassa kunnossa kuin ikinä, mutta en kelvannut itselleni. Ajattelin vain sitä, että olin kilpailijoista ainoa, jonka vatsalihakset eivät piirtyneet täydellisesti esiin.
Armo tuo vapauden
Salilla käyminen loppui kisoihin. Pakkotreenaaminen oli synnyttänyt henkisen lukon urheilemista kohtaan. Inhosin HIIT-treenejä, inhosin salia. Vaikka tein personal trainerin töitä, minusta itsestäni oli tullut ihminen, joka harrasti liikuntaa kerran viikossa.
Kun urheilullisuus alkoi hävitä kropasta, keksin, että ratkaisu ongelmaan olisi bikini fitness. Ehdin jo soittaa valmentajallekin, mutta onneksi mieheni sanoi suoraan, että siihen et muuten lähde. Silloin loukkaannuin – nyt olen hänelle kiitollinen. Kun en peittänyt riittämättömyyttäni treenaamisella, jouduin miettimään, mistä tunne oikeasti johtui.
Aloin etsiä vastausta siihen, kuka minä olen ja miksi en kelpaa itselleni. Oivalsin, että minut on luotu tällaiseksi kuin olen, ja se riittää. Laittautumisessa tai treenaamisessa ei ole mitään pahaa, mutta sen ei saa antaa määrittää identiteettiä. Minun arvoni ei ole kiinni siitä, montako Instagram-seuraajaa minulla on.
Oivallukseni ovat saaneet minut näkemään personal trainerin työn toisin. Mitä ihminen tekee fyysisesti terveellä kropalla tai näkyvillä vatsalihaksilla, jos mieli ei voi hyvin?
Olen vihdoin löytänyt liikkumisen ilon. Urheilen nykyisin kolme neljä kertaa viikossa: käyn salilla, teen HIIT-treenejä ja juoksen. Haluan pysyä kunnossa ja pystyä vetämään tarvittaessa pari leukaa, mutta en aseta itselleni tavoitteita. Nautin asenteeni tuomasta vapaudesta. Voin treenata juuri niin kuin itseäni huvittaa: vetää ihan täysillä tai tehdä kaverin kanssa höntsätreenit, joissa jutellaan punnertamisen lomassa. Nautin liikkumisesta enemmän kuin koskaan.”