Entiset himotreenaajat puhuvat nykyään lempeydestä ja itsensä kuuntelemisesta. Mutta miten armolliseksi oikeasti ryhdytään?
Lauseita, joilta ei ole voinut välttyä viime aikoina: Olen armollinen itselleni. Kuuntelen kehoani. Harrastan vain liikuntaa, josta tulee hyvä olo.
Kukapa olisi vähän aikaa sitten uskonut, että vuonna 2016 treenaajien lempisana olisi armollisuus?
Vastahan me opimme toistelemaan taikasanoja no pain, no gain.
Kun lihasbuumi muutama vuosi sitten alkoi, tuntui raikkaalta, että naisetkin suorittivat naama punaisina burpee-haasteita ja kyykkäsivät itsensä kokoisilla painoilla. Kaiken lisäksi treenibuumin piti vapauttaa meidät laihdutuspaineista: vahva on uusi laiha!
Mutta eihän se ihan niin mennyt.
Samaan aikaan, kun moni alkoi tarvita pepputreenin jäljiltä isompia farkkuja, blogeissa alkoivat kiertää dramaattiset tarinat. Niissä puhuttiin väsymyksestä, seonneesta hormonitoiminnasta ja vuorokauden ympäri piinaavasta nälästä. Nyt, pari vuotta övereimmän salibuumin jälkeen, ratkaisua etsitään armollisuudesta ja kehon kuuntelemisesta.
Enää pitäisi vain tietää, miten se oikeasti tehdään.
Uusi mantra, vanha elämäntapa
Harrastan vain sellaista liikuntaa, josta tulee hyvä olo, hehkuttaa hyvinvointibloggaaja. Hän on julkaissut itsestään kuvan, jossa treenitopin alta vilkkuu sixpack.
Treenaan kunnes oksennan -asenne on vaihtunut joogaopettajilta lainattuihin lausahduksiin, mutta valitettavasti elämä ei muutu pelkästään slogania vaihtamalla.
– Minulle tulee asiakkaita, jotka väittävät ensin, että he liikkuvat siksi, että siitä tulee hyvä olo. Lopulta kuitenkin paljastuu, että taustalla on sittenkin halu kiinteytyä. Se näkyy esimerkiksi siinä, että ihminen ei syö riittävästi, kertoo ravitsemusasiantuntija ja kouluttaja Jonna Heinonen.
Heinonen on syömisen psykologiaan perehtynyt ravitsemusterapeutti, joka on työskennellyt yli kymmenen vuotta myös liikunnanohjaajana ja personal trainerina. Hän on nähnyt läheltä treenibuumin sivuvaikutukset.
Muutama vuosi sitten liikunnan harrastaminen alkoi tarkoittaa personal training -asiakkaille yhtä asiaa: salilla käymistä.
– Monille ei tullut edes mieleen, että liikkuminen voisi tarkoittaa vaikkapa tanssimista.
Ravitsemusterapia-asiakkaat alkoivat puolestaan toivoa tiukkoja ruokavalioita, joihin olisi laskettu kalorit valmiiksi.
Fitnesselämästä oli tullut tavallisten työssäkäyvien ihmisten elämää. Aamulla mentiin ensimmäiseksi lenkille, ja ruisleipä vaihtui proteiinirahkaan.
Nyt pahin villitys on alkanut laantua. Fitnesskropasta haaveilevien ihmisten sijaan Heinosen luo saapuu ihmisiä, jotka kaipaavat apua päinvastaiseen ongelmaan. He haluavat tietää, miten sairaan terveestä elämästä päästään eroon.
Kohtuutta kohti
Jotta voi liikkua kehoaan kuunnellen, on ymmärrettävä, mitä eroa on terveysliikunnalla ja urheilemisella. Terveysliikuntasuositusten mukaan ihmisen pitäisi harrastaa viikossa 2,5 tuntia hieman hengästyttävää liikuntaa. Lisäksi viikkoon pitäisi mahduttaa pari lihaskuntoa ja liikkuvuutta kehittävää treeniä.
– Jos määrä menee sen yli, siitä ei ole terveyden näkökulmasta juurikaan lisähyötyä. Tietyn rajan jälkeen liikunnasta alkaa olla jopa haittaa. Kaikkihan tietävät urheilija ei tervettä päivää näe – sanonnan.
Se on fitnessdieettien ja crossfitaamisen aikakaudella unohtunut. Rasvaton ja lihaksikas kroppa ei ole välttämättä sama asia kuin terve kroppa. Siitä kertoo paljon jo se, että monen fitnesskisaajan kuukautiset loppuvat kisadieetillä. Kilpaurheilijat tietävät lajinsa riskit, ja siksi kisakunnossa ollaan vain kisakaudella. Moni tavallinen treenaaja on kuitenkin hairahtunut kuvittelemaan, että mitä timmimmältä näyttää, sitä terveempi myös on.
– Moni överiliikkuja pitää itseään muita parempana ihmisenä, koska huolehtii itsestään, vaikka oikeasti liikkuisi niin, että se hajottaa elimistöä, Heinonen sanoo.
Lisäksi hampaat irvessä treenaaminen tekee elämästä suorittamista, jossa treenejä tungetaan kalenteriin väsymyksestä piittaamatta aamukuudeksi. Vaikka pakonomainen urheileminen ahdistaisi, siitä on vaikea luopua, koska se tuo elämään hallinnantunnetta. Puoliso saattaa pettää ja työnantaja jättää, mutta pakaratreenistään saa päättää itse.
Juuri siksi “himokuntoilijasta armolliseksi liikkujaksi” -tarinoiden draamankaareen kuuluu usein vaihe, jonka nimi on burn out. Vasta uupumus pakottaa ajattelemaan, ettei onni löydy juoksumatolta.
Myös Heinonen liikkui nuorena uupumuksen asti, ja siksi hän tietää, ettei tie suorittajasta itsensä kuuntelijaksi ole helppo. Ensin on opittava uskomaan siihen, ettei oma arvo ole vatsalihasten erottuvuudesta tai kyykkytuloksesta kiinni.
Kehon kertomaa
Kun suorittajaurheilija on oivaltanut, ettei pakkomielteinen liikkuminen tee onnelliseksi, on aika opetella kuuntelemaan kroppaa.
Jonna Heinonen neuvoo asiakkaitaan luopumaan sykemittarista ja seuraamaan kehon omia signaaleja. Missä vaiheessa juoksulenkillä tulee huono olo? Sattuuko lihaksiin yhä edellisen treenin jäljiltä? Niin oppii tunnistamaan rajat, joita ei kannata ylittää.
Kehittymistään rentona treenaajana on myös helppo testata. Jos koko sunnuntain Game of Thrones -maratonista tulee huono omatunto, kannattaa miettiä, miksi. Yhden päivän laiskottelu ei romahduta kenenkään terveyttä.
– Hyvä rentouden merkki on se, että jos joskus ei huvita yhtään mennä salille, pystyy olemaan menemättä.
Kehon kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lopettaisi kokonaan liikkumisen. Tarkoitus on löytää rentouden ja itsekurin välinen tasapaino. Tabatassa rääkätty kroppa kaipaa lepoa, toimistotuolissa kidutettu keho liikuntaa.
– Joskus ihmiset luulevat armollisuuden tarkoittavan sitä, että valitsee aina lenkin sijaan suklaapatukan, koska se tuntuu sillä hetkellä paremmalta. Välillä pitää kuitenkin repiä selkä irti kotisohvalta, vaikka se vaatii ponnistelua. Kyllähän töihinkin mennään, vaikka aamulla herätyskellon pärähtäessä tekisi mieli jäädä nukkumaan.
Lupa kyykätä
Eikä itselleen armollisen liikkujan tarvitse harrastaa pelkkää joogaa. Kyllä välillä saa juosta mäkitreenejä tai nostaa ihmisen kokoisia kyykkypainoja, jos siitä tykkää. Itseään kuunteleva treenaaja vain tietää, tavoitteleeko puuskuttaessaan endorifiiniryöppyä vai epärealistista Instagram-vartaloa.
Tekopyhäksi ei tarvitse ryhtyä. Rento treenaajakin saa piitata ulkonäöstään. Hän ei vain tee sitä terveytensä, ihmissuhteidensa tai elämänilonsa kustannuksella. Hän muistaa yhden mantran, eikä se ole no pain, no gain. Se kuuluu: Elämä ei ole liikuntaa varten. Liikunta on elämää varten.