Hiihtäjä Laura Mononen: ”Jätän e-koodit syömättä”

Hiihtäjä Laura Mononen kantaa omat puurohiutaleet tarvittaessa vaikka hotellin keittiöön.

Olen hiihtopiireissä vähän oman tieni kulkija, sillä en ollut juniorina mikään ikäluokkani tähti. Lisäksi opiskelin lukion jälkeen korkeakoulututkinnon, koska en vielä tuolloin tiennyt, haluan­ko tai olisiko minusta ammattiurheilijaksi. Treenaamiseni ei ollut kovin ammattimaista, ja syöminenkin oli vähän sitä sun tätä: kokkailin hunajamarinoituja broilerisuikaleita ja pyttipannuja. Luin yökaudet tenttiin ja välillä kävin iltatreenien päälle haalaribileissä hillumassa.

Valmistuttuani biokemistiksi sain osa-aikatyön, joka piti pankkitilini plussalla, mutta jätti aikaa harjoittelulle. Olin hiihtänyt vuosi vuodelta paremmin, joten päätin ottaa selvää, mihin rahkeeni riittäisivät. Se kannatti, sillä olen kuulunut maastohiihdon A-maajoukkueeseen nyt viisi vuotta.

Kun aloin treenata kovemmin, myös ruokavaliota oli mietittävä tarkemmin. Aloin syödä 4–5 kertaa päivässä ja jätin e-koodit kaupan hyllylle. Ostan kanan kanana ilman lisäaineliemiä ja kasvikset tuoreina ja käsittelemättöminä. Teen paljon kanakastikkeita, lihalaatikkoruokia ja munakkaita. Ruuanlaitto on minulle välttämätön paha, ei mikään intohimo.

Lue myös: Näitä liikkeitä urheilijatkin suosivat – tehokas koko kropan treeni

Laura treenaa kahdesti päivässä, joten ruokaakin saa tankata melkein kahden edestä.

Tarpeeksi kaikkea

Käyn kahdesti päivässä treenaamassa, joko hiihtämässä, rullasuksilenkillä, sauvajuoksemassa tai kuntosalilla. Viikossa kertyy parhaimmillaan 28 treenituntia. Jaksotan harjoitteluni siten, että vedän kolme kovaa viikkoa, joiden jälkeen on iisimpi 15 treenitunnin viikko.

Hiihto on rankka kestävyyslaji, ja tarvitsen hurjasti energiaa. Tankkaan riisillä, perunalla ja bataatilla, ja syön myös paljon munakkaita, kanaa ja naudan­lihaa. En ole vieläkään varma, syönkö parhaalla mahdollisella tavalla.

Mietin, saanko tarpeeksi vitamiineja ja ovatko hiilarit ja proteiinit tasapainossa. Koska monet ravitsemusterapeutit tuntuvat edustavan jotain ehdotonta koulukuntaa, olen laatinut oman ohjenuorani: tarpeeksi paljon, tarpeeksi usein, tarpeeksi laadukasta.

Suksikyyti on tasaista menoa, joten ruokailun rytmittämistä en kauheasti mieti. Voin lähteä treenaamaan suoraan ruokapöydästä, mutta juoksulenkit teen mieluiten aamulla, jotta päivän ruuat eivät hölsky mahassa.

”Ruuanlaitto on välttämätön paha, ei mikään intohimo.”

Jännitys vie ruokahalun

Syön joka aamu puuroa. Kisa-aamuina jännitys vie ruokahalun, mutta yritän saada puuron lisäksi alas leivän ja kananmunan. Tunti ennen starttia saatan ottaa vielä hiilaripitoisen lisäravinnehyytelön. En halua, että energiani loppuvat, ja olen myös kova palelemaan, joten tarvitsen polttoainetta kropan lämmittämiseen.

Alle 20 kilsan kisoissa en tankkaa taipaleella, mutta pitkillä matkoilla ryystän energiageelejä ja urheilu­juomaa. En voi päästää itseäni siihen pisteeseen, että pökerryn nestehukasta ja maha polttelee tyhjyyttään. Siitä ei ole paluuta hyviin fiiliksiin.

Kisoissa syöminen on välillä hankalaa kikkailua. Kisan jälkeen pitäisi saada nopeasti ruokaa, mutta loppuverryttelyt, dopingtestit ja palkintojenjaot vievät paljon aikaa.

Eräällä kisareissulla Latviassa meille tarjottiin joka päivä ranskalaisia ja tuntikausia buffetpöydässä seissyttä kanaa. Tuollaisissa tilanteissa kipitän nöyrästi kauppaan ja täydennän ruokavaliota lisäravinteilla. Ei liene yllätys, että parhaat ruuat tarjoillaan Norjassa, missä on aina tuoretta kalaa tarjolla.

Lue myös: Pikaluistelija Miina Peltonen: ”Ennen kisoja tankkaan pastaa ja jäätelöä”

Sveitsin Davosissa hiihtäjillä on oma mylly, jolla jauhetaan puurohiutaleet. Kotona Laura tyytyy kaupan valmishiutaleisiin.

Sinivalkoinen ruokaympyrä

Hiihtäjät ovat aika sinivalkoisia syöjiä, koska perinteinen kaurapuuro maistuu kaikille. Meillä on huolto­autossa aina säkillinen omia kaurahiutaleita ja tarvittaessa käymme keittelemässä puurot näytteeksi hotellin henkilökunnalle. Reissujen jälkeen on luksusta päästä kotiin keittämään omat aamupuurot.

Olen luonteeltani kiltti ja nöyrä, vähän sellainen altavastaaja. Koska en ole ikinä ollut parrasvaloissa, siirryn helposti valokeilassa olevien tieltä pois.

Toisaalta se on hyvä paikka kasvaa ja kehittyä rauhassa. Päätavoitteeni on vuoden 2017 MM-kisoissa, ja jos kaikki menee hyvin, seuraavan vuoden Etelä-Ko­­rean olympialaisissa.

Sen jälkeen olen 33-vuotias, jolloin on mietittävä, haluanko jatkaa hiihtäjänä vai tehdä jotain muuta. Olen tosi onnellinen omasta, erilaisesta polustani ammattiurheilijaksi. Tiedän, että hiihdon ulkopuolellakin on elämää.

Lue myös:

Manuela Bosco: ”Syön ruokaa, 
jossa on paljon valoa”

Kaisa Jaakkola: ”Voin syödä illallisen aamupalaksi”

Kaisa Mäkäräinen: näin pää pysyy kylmänä