Entinen kilpahiihtäjä Satu-Lotta Kainulainen, 26, kasvoi ladulla. Kun ura loppui, arvottomuuden tunne vei pohjan elämältä.
Ei kukaan kertonut millaista se olisi. Miten yksinäiseltä tuntuisi, kun entiset hiihtokaverit painelisivat ruokalaan urheilijoille tarkoitetulle aamupalalle. Millaista olisi jäädä yksin käytävälle odottamaan kavereita ja sitten liittyä seuraan, vaikkei enää oikeastaan kuulunut jengiin. Kulkea mukana vain siksi, kun ei oikein ollut mitään muutakaan.
Ensimmäisen kerran Satu-Lotta tasapainoili suksilla kaksivuotiaana. Sen jälkeen Hippo-hiihdot tulivat tutuksi, kun urheilulliset vanhemmat kannustivat liikkumaan. Kesäisin Satu-Lotta pelasi jalkapalloa ja yleisurheili, talvisin hän hiihti. Neljätoistavuotiaana Satu-Lotta päätti keskittyä täysillä vain hiihtoon, vaikka pärjäsi hyvin kaikissa lajeissa.
– Olin äärimmäisen kilpailuhenkinen ja halusin Vuokatin urheilulukioon, koska sinne jatkoivat kaikki parhaat.
Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet päästämään tytärtä niin kauas kotoa, joten opinnot jatkuivat kotipaikkakunnalla Jyväskylän urheilulukiossa. Koulun käytävillä leijui voitonhimo ja suuret odotukset. Suurin osa urheilulukion opiskelijoista oli jääkiekkoilijoita tai jalkapalloilijoita, hiihtäjiä sisään pääsi vain neljä.
Mä vaan hiihdän
Aamukahdeksalta treeneihin, kouluun, neljältä kotiin ja sitten iltatreenit. Satu-Lotta treenasi säkkipimeässä joko ladulla tai lenkkipolulla.
– Joskus äiti tuli mukaan pitkille ja rauhallisille lenkeille, mutta useimmiten treenasin yksin.
Nuori ikä ei tarkoita sitä, että treenaaminen olisi jotenkin puolivillaista. Jos haluaa olla paras, on sitouduttava tekemään töitä, syömään oikein ja huolehtimaan palautumisesta. Kilpaurheilijan maailmaan ei mahdu paljon muuta.
– Ei minua kukaan siellä metsässä ollut vahtimassa, että treenaanko vaiko en. Halusin voittaa, joten tein mitä valmentaja sanoi.
Kaikkeen ei kuitenkaan pysty paraskaan. Satu-Lotan keskittyessä treenaamiseen, koulu jäi vähemmälle huomiolle. Eikä siitä tuntunut olevan kiinnostunut kukaan mukaan, opettajat suhtautuivat urheilijoiden koulumenestykseen varsin suurpiirteisesti.
– Kursseja annettiin anteeksi niille, jotka pärjäsivät hyvin kisoissa ja usein niitä pystyi kuittaamaan joillain yksittäisillä tehtävillä. Koulu oli välttämätön paha, eikä numeroilla ollut väliä.
Sen sijaan hiihtokilpailuja oli joka viikonloppu ja niissä pärjääminen oli tärkeää.
– Saatoin oksentaa ennen kisapaikalle lähtemistä, koska jännitin niin paljon. Ei meillä ollut mitään psyykkistä valmennusta, monot vaan jalkaan ja ladulle.
Lähtöviivalla mieli tasaantui ja takaraivossa jyskytti voitto. Maaliin pääseminen veisi pahan olon pois ja sitä varten tarvitsi vain hiihtää. Kovaa.
– Joskus kipu oli niin rajua, että ihmettelin itsekin miksen vain kaadu maahan ja teeskentele loukkaantunutta. Maaliviivan ylityksestä tuli kuitenkin niin upea fiilis, että se kuittasi kaiken kärsimyksen. Olin ylittänyt itseni ja halusin tehdä sen uudestaan.
Voitolla Satu-Lotta motivoi viemään itsensä äärirajoille kerta toisensa jälkeen. Hän halusi olla se, jota kukaan hiihtäjä ei haluaisi peräänsä. Sijoitukset olivat kaikki kaikessa, nuortenmaajoukkueen riveissä tuntui hyvältä seistä.
– Elin ja hengitin hiihtoa ja kaikkia kiinnosti vain miten treenit sujuvat. Ihan niin kuin minussa ei olisi ollut mitään muuta.
Hyllyllä
Drop out -ilmiö on urheilumaailmaa piinaava ongelma, jossa lupaavat nuoret urheilijat ripustavat välineet naulaan yhtäkkiä aikuisuuden kynnyksellä. Syitä ilmiöön on etsitty liian yksipuolisesta ja kovasta treenaamisesta, jatkuvasta matkustamisesta ja siitä, että nuorten elämästä karsitaan pois kaikki muu paitsi urheilu. Myös valmentajia on moitittu kasvatustyön puutteesta ja liian yksipuolisista rakennuspalikoista.
– Koko identiteettini rakentui hiihdolle ja kun päätin lopettaa, jäljelle ei jäänyt mitään.
Erityistä syytä lopettamiselle ei varsinaisesti ollut, ei huonoa menestystä tai vakavaa loukkaantumista. Ehkä vain totaalinen kyllästyminen, jota Satu-Lotta kypsytteli jonkin aikaa ennen kuin uskalsi sanoa sen ääneen.
– En tajunnut miten iso päätös lopettaminen oli, ja miten olisinkaan voinut, koska minulla ei ollut normaalista elämästä mitään kokemusta.
Kun Satu-Lotta oli aikaisemmin profiloinut itsensä hiihtäjäksi, nyt hän ei enää tiennyt, mitä olisi ihmisille sanonut.
– Oli kuin minut olisi nostettu hyllylle, josta katselin muiden elämää ja itse pysyin paikoillani.
Luovuttamisen häpeä
Lopettamispäätöstä oli vaikea selittää ihmisille, jotka eivät halunneet ymmärtää, miksi Satu-Lotta tahtoi lopettaa menestyksestä huolimatta.
– Oli helpompi vedota vanhaan selkävammaan, kuin yrittää selittää kenellekään, etten vain enää halunnut jatkaa.
Tilanne oli vähän sama kuin ladulla, jossa äärirajoille ahdistettu kroppa laittoi sisäisen äänen huutamaan, että lopeta nyt hullu. Kaadu ojaan ja murra nilkka. Silloin luovuttamisen häpeä laittoi lykkimään maaliin asti. Nyt häpeää vastaan ei ollut enää aseita.
– Tutut treenikaverit menivät urheilijoiden aamiaiselle, minä tunsin itseni nöyryytetyksi.
Itseinhon tunnetta lisäsivät oman kropan muutokset. Satu-Lotta söi edelleen kuin kilpaurheilija eikä ymmärtänyt, ettei elimistö polttanut kaloreita enää samaan tahtiin. Peilikuva ei tuntunut omalta.
– Äiti taisi sitten kauniisti huomauttaa, etten voi enää syödä kuin kilpaurheilija.
Muutenkin Satu-Lotan vanhemmat suhtautuivat lopetuspäätöksen hyvin.
– Äidille tärkeintä oli se, että olen onnellinen ja luulen, että loppupeleissä isäkin oli oikeastaan aika helpottunut. Olihan hän jo vuosikaudet viettänyt kaikki viikonloput suksiani voidellen, kisamatkoilla ja harjoituksissa tsempaten.
Erilainen opintopolku
Sitä, miten isoa osaa urheilu oli Satu-Lotan elämässä näytellyt, ei voinut ennen lopettamista edes ymmärtää. Tyhjyyden tunteesta syntyi valtava viha. Raivo yksin jäämistä ja koko lajia kohtaan. Satu-Lotta halusi eroon kaikesta, mikä muistutti hiihdosta. Kaikki välineet hävitettiin ja mitalit vietiin varastoon. Kun turhautuminen laantui, jäljelle jäi vain yksi kysymys: mitä nyt?
– Ei minulle ollut kukaan puhunut mitään siitä, mitä tapahtuisi urheilu-uran jälkeen. Ei kai sellaista vaihtoehtoa ollutkaan.
Lopettamisen jälkeen Satu-Lotta suoritti lukio-opinnot loppuun. Kursseja ei enää annettu anteeksi, tekemättömiä töitä oli paljon.
– Siihen aikaan piti valita kirjoittaako matematiikan vai ruotsin, minulle kummankin aineen opettaja kehotti kirjoittamaan toisen.
Lukion viimeisen vuoden olisi pitänyt olla iloista aikaa abiristeilyineen ja lukulomineen. Satu-Lottaa ahdisti niin paljon, ettei hän halunnut edes luokkakuvia muistoksi.
Seiskan päättötodistuksella ja B:n papereilla ei ollut asiaa opiskelemaan niihin ammattikorkeakouluihin, joihin Satu-Lotta olisi halunnut. Opinto-ohjaaja ei osannut neuvoa, mitä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Lopulta Satu-Lotan äiti löysi opintopolun, joka vei ensin maksullisen liikunta-alan opistokurssin kautta Vierumäelle liikuntaneuvojan koulutukseen ja sieltä hyvien numeroiden ja näyttökokeen avulla lopulta ammattikorkeakouluun.
– En tiedä kuinka moni on mennyt lukion jälkeen ammattikouluun, mutten välittänyt, kunhan pääsin etenemään haluamaani suuntaan.
Ei pelkkä urheilija
Satu-Lotta pitää edelleen yhteyttä muutamiin entisiin hiihtokavereihinsa. Joskus keskustelu on sivunnut myös urheilu-uran jälkeistä elämää.
– En kuitenkaan koe, että heillä olisi aivan samanlaisia kokemuksia kuin minulla. He ovat viisaasti pitäneet jo alusta asti tiukemmin kiinni muista rooleistaan elämässä.
Satu-Lotta on huolissaan nuorista urheilijoista ja siitä, ettei heitä indentifioitaisi pelkästään urheilijoiksi.
Kodin pitäisi olla nuorelle paikka, jossa saa olla sellainen kuin on, eikä kaikki pyöri vain treenaamisen ympärillä.
– Esimerkiksi kodin pitäisi olla sellainen paikka, jossa kysytään ensiksi vaikka että onko nälkä eikä puhuta vain treeneistä. Kotona nuoren pitäisi saada olla juuri sellainen kuin on.
Myös koulun vastuuseen pitäisi Satu-Lotan mielestä kiinnittää enemmän huomiota.
– Kaikki hyväksyntä ei saisi pyöriä vain urheilumenestyksen ympärillä.
Nykyään Satu-Lotta toimii valmentajana liikunta- ja hyvinvointialan yrityksessään. Toisinaan hänen puheilleen hakeutuu myös nuoria, jotka ovat samassa solmukohdassa kuin hän itse kahdeksan vuotta sitten.
– On järkyttävää nähdä kuinka hukassa nuoret ovat. Moni ajattelee olevansa vain pelkkä urheilija, ja koko perheen arki saattaa pyöriä lajin vaatimusten ja kilpailun ympärillä. Tukea pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Myös koulun vastuuta pitäisi peräänkuuluttaa ja painottaa, että opiskelulla on merkitystä. Mitä pitäisi tehdä, että nuoret jaksaisivat urheilun ohella myös opiskella?
Nykyään kun Satu-Lotalta kysyy, kuka hän on ja miten hän itsensä määrittelee, suu vetäytyy hymyyn. Asiaa on tullut viime vuosien aikana mietittyä eikä kysymys enää aiheuta hämmennystä.
– Olen hyvinvointialan yrittäjä, parempi sisko ja ystävä. Tulevaisuudessa toivottavasti myös äiti ja vaimo.
Lue myös:
Krista Pärmäkoski: ”Haluan näyttää, kuinka paljon urheilija syö”