Kun miesurheilija päättää uransa, niskaan sovitellaan sankarinviittaa ja päälle menee usein bilevaihde. Entäs naiset sitten? Laura Lepistö, Tanja Poutiainen-Rinne ja Anu Nieminen kertovat.
Laura Lepistö: ”Halusin välttää tyhjiön”
Laura Lepistö, 27, Helsinki:
Lopetti taitoluistelun 4 vuotta sitten. Valmistumassa kauppatieteiden maisteriksi ja työllistymässä urheiluun liittyviin markkinointitehtäviin.
”Joskus minulta ja Kiira Korvelta tentattiin, miksi meistä ei saa revittyä lööppejä. Naureskelimme, että emme vain ehdi toilailla. Kolmesti viikossa kävimme puolentoistatunnin aamujäällä ja koulun jälkeen ryntäsimme hallille kolmen tunnin jää- ja oheistreeneihin. Hassua kyllä, joskus kaipaan tuota tarkasti rytmitettyä arkea. Luistelu oli intohimoni, ja halusin hulluna menestyä. Nautin treenaamisesta suunnattomasti.
Sain pehmeän laskun huipulta tekemällä luistelunäytöksiä Euroopassa ja Japanissa. Vältin tietoisesti sen tyhjiön, johon ammattiurheilija saattaa joutua erilaisen, ehkä tylsänkin arjen alkaessa. Pari vuotta satsasin näytöksiin mutta harjoittelin vain murto-osan kisa-aikojen noin 30 viikkotunnista. Kroppa tykkäsi, ja hymy näkyi taas kasvoillani loukkaantumisten jälkeen.
Treenaamiseen olen löytänyt ihan uuden vaihteen. Fiilistelen kuin lapsi karkkikaupassa ja tahdon kokeilla kaikkea. Laskettelu, pyöräily ja rullaluistelu tuntuvat siisteiltä. Kavereita tapaan usein kävelyn, salitreenin tai joogatunnin merkeissä. Selailin juuri innoissani erilaisten sähly- ja fudisjoukkueiden treeniaikoja. Puolikas maratonkin kiinnostaisi, mutta en ehkä tahdo tehdä lenkkeilystä pakkopullaa tavoitteen takia.
Opiskellessa tulee välillä nökötettyä kirjojen ääressä, eikä minua todella tarvitse iltaisin motivoida liikkumaan. Selälle ja mielelle treeni on parasta, mitä istumisen jälkeen voi tehdä. Muuten tulee levoton olo.
Jäällä käyn kerran viikossa opiskelukavereiden kanssa. Perjantain iltapäivävuoro on täydellinen aloitus viikonlopulle. En ole mikään stara, vaan höntsäilen muiden joukossa. Kun ei luistele päivittäin, nopeus, räjähtävyys ja piruettien sietokyky katoavat nopeasti. Jos teen piruetteja putkeen, näen tähtiä ja tulee jopa huono olo.
Kun keho ei ole enää työkaluni, kroppani on pehmennyt. Vaakaa en omista, mutta samat farkut menevät jalkaan. En kaipaa himotikkiä vartaloa, vaan nyt minusta on jopa mukavampi katsoa peiliin. Pieni pehmeys on ihan nättiä. Lihakset eivät pomppaa silmään, mutta sopusuhtaisuus kielii aktiivisesta ja liikunnallisesta arjesta.”
Tanja Poutiainen-Rinne: ”Raskaus lopetti suorittamisen”
Tanja Poutiainen-Rinne, 35, Rovaniemi:
Lopetti alppihiihdon 2 vuotta sitten. Odottaa ensimmäistä lastaan.
”Urheilu-urani jälkeen kaipasin uusia haasteita ja panostin johtamisopiskeluihini Lapin yliopistossa. Minulla on näppini mukana monessa isossa urheiluprojektissa, ja aika näyttää, mihin suuntaan työurani kehittyy.
Vaikka minulla ei ole tippaakaan ikävä kaikkein hapokkaimpia treenejä, joissa painettiin täysillä lisäpainot jaloissa, kaipaan niistä seuraavaa voittajafiilistä. Mieli ja kroppa julistivat, että tämä tyttö pystyy mihin vain.
Ensimmäisen kesäni tavallisena treenaajana juoksin ja maastopyöräilin parin tunnin lenkkejä. Hikiliikunta ilman tavoitteita tuntui pliisulta, ja päätin testata rahkeeni maratonilla. Tavoite tuntui hyvältä ja toi säännöllisyyttä juoksulenkkeihin. Loppukesästä pingoin maratonia yli 5 tuntia mutta maalissa tuuletin voittajan elkein.
Viimeistään raskaaksi tuleminen hiljensi pintaan puskevan suorittaja-Tanjan. Kasvavaa mahaa mielenkiinnolla seuratessani olen paljon armollisempi itselleni. Liikkuessa ei tarvitse saavuttaa huippumeriittejä. Hyvä olo liikunnan aikana ja sen jälkeen on tärkeintä.
Ennen valmentajani päätti, milloin, mitä ja miten treenaan. Lepopäivänäkään en voinut lähteä kaverin kanssa kävelylle, koska piti keskittyä lepoon ja lihashuoltoon. Nykyään lähden salamana ladulle sauvomaan, jos joku houkuttelee. Nautin suunnittelemattomista treeneistä valtavasti. Minulle olisi paikka RoPSin naisten jalkapallojoukkueessa, mutta vaikka rakastan fudista, en halua enää sitoutua tiettyihin treeniaikoihin.
Olen aina viihtynyt kropassani, ja se on muuttunut yllättävän vähän sitten kisa-aikojen. Olen hoikistunut pari kiloa, ja reisien ympärys on pienentynyt. Silti olen ihan itseni näköinen, sillä olen aina tykännyt terveistä elämäntavoista, syön edelleen puhtaasti ja nukun paljon.
Alppihiihtoa seuraan telkkarista. Vatsanpohjasta kuopaisi, kun kärki tuli maaliin ensimmäisellä kaudella, jolla en ollut mukana. Olisin mielelläni ottanut itselleni ne huikeat tunteet! Tiedän kuitenkin, minkä työmäärän ja omistautumisen menestyminen vaatii. Olin ihan tyytyväinen istuessani rennon treenin jälkeen kotisohvalla syömässä suklaata.”
Anu Nieminen: ”Valmennus on intohimoni”
Anu Nieminen, 38, Kööpenhamina:
Lopetti sulkapalloilun 4 vuotta sitten. Puolivuotiaan My-tytön äiti.
”Arkeni on muuttunut ammattilaisajoista vain vähän. Elämäni pyörii edelleen sulkiksen ympärillä, sillä valmennus on paitsi työni, myös intohimoni.
Aamutreenit alkavat seitsemältä, päivät venyvät pitkälle iltaan ja viikonloput täyttyvät kisoista. Valmennustunteja kertyy viikossa yli 20, ja siihen päälle harjoitusten suunnittelu. Silti hyvän treenin tuomaa energiaa ei voita mikään. Rakastan sitä fiilistä, jonka saan, kun pelaajat tekevät täysillä töitä. Tuo yhteinen ”high” korvaa hetket, jolloin valmennettavat tuntuvat imevän minusta kaiken.
Sulkiksessa minua kiehtoo etenkin pelin taktinen puoli, jota kehitän nyt valmentajan roolissa. Uuden vastustajan voittaminen on kuin tehtävän ratkaisemista. Pitää hoksata reagoida hänen heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa.
Elän, kuten opetan. Kisa-aikojen terveellinen syöminen tulee selkärangasta, eikä alkoholi ole ikinä maistunut minulle, vaikka nyt voisinkin vapaammin kilistellä. Liikkua haluaisin enemmän kuin saan aikaiseksi. Usein olen hirveän väsynyt tai kiireinen. Kun mikään konkreettinen tavoite ei motivoi hikoilemaan, liikunnasta on helppo luistaa. Silloin minun pitää houkutella itseni liikkeelle ajattelemalla sitä takuuvarmaa hyvää oloa, joka treenistä seuraa.
Sulkiskentälle jaksan kyllä aina lähteä, koska pelaaminen on niin kivaa. Pelaan Tanskassa seurani ykkösjoukkueessa ja harjoittelen ainakin kerran viikossa. Harrastajana olen armollinen keholleni. Särkylääkkeen voimin ei tarvitse pelata, kuten joskus ammattilaiskisoissa tein.
Kroppani ei ole yhtä trimmattu kuin ennen, ihmekös tuo. Lihaksia on hävinnyt ja rasvaa tullut tilalle. Joskus toivon napakampia alleja tai litteämpää vatsaa. Silti en ole ikinä treenannut näyttääkseni joltain, vaan kehittyäkseni ja voittaakseni.
Yhden oven sulkeminen avasi lukemattomia uusia: nyt voin liikkua juuri niin kuin lystään. Suomessa teen pitkiä luontoretkiä isolla porukalla ja voin lasketella, koska ei tarvitse pelätä polvien menevän mäsäksi.”