Personal trainer ja crossfit-urheilija Katja Brusila asui Espanjassa, kun hänellä todettiin aivovaltimon pullistuma. Nyt Suomeen palannut ja suorittamiseen tottunut teräsnainen on onnellinen, että on hengissä ja opettelee hyväksymään sairauden mukanaan tuomat haasteet.
”Tilanne on nyt niin vakava, että olisi hyvä saada koko perhe koolle”, neurokirurgi sanoi Katja Brusilalle Marbellan sairaalassa toukokuussa 2019, jonne tämä oli hakeutunut sietämättömän päänsäryn vuoksi.
Katjan pään kuvauksista oli paljastunut aivokasvain, joka täytyisi leikata heti. Tosin seuraavana päivänä uusissa kuvauksissa kävi ilmi, että kyseessä oli sittenkin aivovaltimon pullistuma, joka aiheutti kudoksiin tihkuvuotoa.
”En osannut silloin pelätä kuolemaa, vaan heti iski jokin selviytymismoodi päälle. Delegoin ystävät hoitamaan koirat ja kuntosaliasiakkaat, pojat olivat silloin jo Suomessa”, Katja muistelee.
Katja oli muuttanut neljä vuotta aiemmin Fuengirolaan kahden poikansa kanssa, jotka olivat silloin 9- ja 14-vuotiaita. Hänen vanhempansa asuivat neljänsadan kilometrin päässä Cartagenassa. Katjalla oli oma kuntosali, jossa hän ohjasi toiminnallisia treenejä asiakkaille. Hän itse kilpaili crossfitissä.
”Perheen kanssa laitoimme pystyyn WhatsApp-ryhmän, josta olen myöhemmin lukenut, mitä silloin todella tapahtui. Koko se aika järkyttävine päänsärkyineen, lääkityksineen ja sairaaloineen on aika sumun peitossa.”
Epätietoisuutta ja nälkää
Katjan päätä oli särkenyt armottomasti jo pari viikkoa. Välillä kivut olivat niin sietämättömiä, että ne veivät hänet salilla sikiöasentoon. Asiakkaat alkoivat huolestua.
”Yksi vakioasiakas pakotti minut lääkäriin. Sain ensimmäisellä kerralla kipulääkkeitä, jotka eivät auttaneet.”
Marbellan sairaalasta Katja lähetettiin Malagan yliopistolliseen sairaalaan muutaman päivän päästä. Ensimmäisen yön hän vietti päivystyksessä, joka muistutti lähinnä karua kenttäsairaalaa.
Hoitajatkin olivat kärttyisiä.
”Yksikin huusi, että voi ei, tämä ei puhu kieltäni! Osasin onneksi espanjaa ihan kohtalaisen hyvin, koska vain yksi neurologi puhui hyvää englantia.”
Huoneeseen päästessään Katja alkoi hermostua, kun kukaan ei tullut kertomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin. Informaatio ei kulkenut myöskään hoitajien ja lääkäreiden välillä. Sairaalassa oli jatkuvasti nälkä, ja ystävät kävivät tuomassa lisää ruokaa ja korvapuusteja. Kovalle treenarille teki vaikeaa pysyä paikallaan.
”Kun lähdin pyörätuolilla liikkeelle, hoitajat huusivat kauhuissaan suoraan espanjalaiseen tyyliin, että pääni voi räjähtää. Mutta olin niin turhautunut, että en ajatellut sitä.”
Tuskallisen epätietoisuuden jälkeen Katja pääsi tutkimukseen, jossa vietiin nivustaipeesta katetri reisivaltimon kautta aivoihin paikallispuudutuksessa. Sen perusteella vuodon lisäksi aivoissa todettiin olevan myös kysta. Ensin oli kuitenkin tehtävä embolisaatio, jossa estettäisiin verenvirtaus pullistumaan.
Katja pelkäsi operaatiota etukäteen todella paljon. Hän mietti itkien, että jos pojat menettävät äitinsä, miten asiat sitten järjestettäisiin.
Lisäksi hoidon taso oli ollut sellaista, että hän ajatteli, ettei selviäisi tästä hengissä. Myöhemmin Suomessa hän kuitenkin kuuli, että neurokirurgit olivat olleet huippuluokkaa ja häntä oli hoitanut kymmenen hengen tiimi.
Operaation aikana hänen vanhempansa olivat paikalla.
”Vanhemmilleni kerrottiin, että operaatio oli onnistunut täydellisesti. Minua ei kukaan käynyt pariin päivään katsomassa ja kertomassa operaatiosta yhtään mitään. Pystyin vain arvailemaan, oliko hengenvaara nyt ohi.”
Itkuja onnesta
Kystaa varten varattiin leikkausaika muutaman viikon päähän. Katja aloitti sairaalassa jumppaamisen heti kun se oli mahdollista. Hän treenasi vesipulloilla ja vanhempien tuomilla kuminauhoilla ja kävi kävelemässä sairaalan portaita henkilökunnan ihmetellessä hullua suomalaista.
Jumppaamiseen Katjalla oli lääkärin lupa, ja jo pelkästään oman mielenterveytensä vuoksi hänen oli pakko tehdä jotain. Ennen operaatiota Katjalle tosin oli sanottu, että hän ei tulisi enää harrastamaan painonnostoa.
”Silloin ajattelin, että elämäni on ohi. Se, että minun pitäisi jättää salielämä kokonaan, oli pahempaa kuin kysta. Siinä menisi kaikki, identiteettini ja elämäntapani!”
Yksi riskitekijä aivovaltimon pullistumaan oli stressi. Ennen Espanjaan muuttoa Katjalla oli jo ollut älytön työtahti: hän johti päivisin yrittäjänä metallialan konepajaa ja iltaisin ohjasi personal training -asiakkaita.
”Olin ajatellut, että pääsisin oravanpyörästä eroon muuttaessani Espanjaan ja voisin olla enemmän lasten kanssa.”
Rennon alun jälkeen Espanjassa Katja teki taas kahta työtä, kunnes vuokrasi oman salin, missä hän oli sitten aamusta iltaan.
”Sali on minun elämäni. Olen henkeen ja vereen toiminnallisen harjoittelun puolestapuhuja ja asiakkaat ovat aina olleet minulle tärkeitä.”
Hyväksymisen opettelua
Kun oli aika leikata ”kysta”, kuvausten perusteella se diagnosoitiinkin pienentyneeksi verihyytymäksi.
Kuuden viikon sairaalajakson jälkeen Katja päästettiin yhtäkkiä kotiin.
”Oli outoa, kun se olikin ohi. Mutta olin niin onnellinen, että olin hengissä! Oli ihanaa päästä kotiin syömään kaurapuuroa. Kahvikin tuoksui taivaalliselle! Ja olin pakahtua onnesta, kun pystyin pitämään salilla kahdeksan kilon tankoa käsissä.”
Olo oli kuitenkin heikko ja talous huonoissa kantimissa. Katjan oli muutettava pian takaisin Suomeen.
Suomessa kalenteri alkoi vaivihkaa täyttyä personal training -ohjauksista, kun vanhat asiakkaat kuulivat hänen palanneen, mutta tämän vuoden tammikuussa hän sai vielä yhden pysäyttävän diagnoosin lisää.
Katjalla todettiin epilepsia, joka johtui aivokudoksen vaurioitumisesta. Se ilmeni ”poissaolokohtauksina”.
”Epilepsia oli järkytys. Espanjassa en kokenut menettäneeni mitään, mutta menetyksen tunne tuli nyt, kun normiarkikin on liikaa. Minun on ollut vaikea tajuta, että olen loppuelämäni sairas. Vieläkin saatan ajatella väsymyksen iskiessä, että olenko minä sairas vai vain laiska?”
Vaurioiden vuoksi Katja joutuu keskittymään tavallisten asioiden tekemiseen enemmän kuin terve ihminen, minkä vuoksi hän myös väsyy nopeasti. Energiatasot voivat heitellä ylienergisyydestä pohjamudissa rypemiseen.
”Ohjatessani asiakasta pääni on kirkas, mutta sen jälkeen iskee niin hirveä väsymys, että melkein ryömin kotiin. Asiakkaani ovat kuitenkin niin timanttia, että heistä en halua luopua kokonaan.”
Onnekasta on se, että nyt Katja pääsee ensimmäistä kertaa kuntoutukseen, josta hän saa työkaluja sairautensa hyväksymiseen ja siihen sopeutumiseen.
”Olen silti sitä mieltä, että olen superonnekas, koska asiat voisivat olla niin paljon pahemmin. Saan sittenkin nostella painoja ja kilpailla, vaikka tavoitteellinen treenaaminen meneekin sairauden ehdoilla. Ja olen myös ehtinyt tehdä elämässä paljon minulle rakkaita asioita ja saanut asua Espanjassa. Voin olla tosi tyytyväinen elämääni.”
Katjan ei onneksi tarvitse luopua kaikesta, vain vähentää. Ja nyt hän pystyy tekemään sen, mitä Espanjassa ajatteli: olla enemmän läsnä lapsilleen.
Lue myös:
Susanna Juntunen: ”Hyvinvointia on se, mitä olet nyt”
Pappi ja crossfit-urheilija Outi:”Onneksi kolari ei ollut game over”