Outi Hänninen on selvinnyt suuresta surusta ja säilynyt hengissä nukahdettuaan rattiin. Suorittajaksi itseään kuvaileva pappi ja crossfit-urheilija nauttii, kun elämän osa-alueet sujuvat kuin pelissä konsanaan.
On vaikea kuvitella millaista on kulkea kylillä ilman lastenvaunuja yhdeksän kuukauden raskauden jälkeen. Pastori Outi Hänninen tietää, sillä hänen esikoisensa, täysiaikainen ja terve poika syntyi kuolleena.
– Oloni oli epärealistinen ja minun oli vaikea käsittää, että jotain kuollutta voi syntyä minusta. Tilannetta oli vaikea hyväksyä ja ajattelin, että ehkä vauvan voi elvyttää. Takerruin viimeiseen asti pieneen toivonrippeeseen, Outi kertoo nyt, 14 vuotta myöhemmin.
Syy ei selvinnyt koskaan varmasti, vaikka istukkaperäistä ongelmaa epäiltiin. Outi oli 24-vuotias ja hänellä oli miehensä kanssa kova halu vanhemmuuteen.
Seuraava vuosi meni sumussa. Outi halusi puhua tapahtuneesta, mutta rankalle tarinalle oli vaikea löytää kuuntelijoita. Hän uskoo selvinneensä puolisonsa kanssa siksi, että molemmat vihaavat asioissa vellomista. Kun heikkoja hetkiä tuli, jompikumpi jaksoi aina paremmin.
– En ole katkera, enkä ajattele, että tapahtunut olisi epäreilua. Hyväksyn sen, ettei ihminen pysty hallitsemaan kaikkea.
Liikunta on kuulunut Outin elämään aina, mutta surun keskellä urheilulla oli selkeä tarkoitus – se oli tapa päästä turvallisesti pois kotoa silloin, kun sosiaaliset tilanteet tuntuivat hankalilta.
– Lähdin yksin luontoon kävelemään ja juoksemaan. Metsällä on maadoittava vaikutus. Siellä on niin paljon ärsykkeitä, ettei mieli jaksa pyöritellä omia sisäisiä tuntojaan. Muistan monista asioista omituisia pieniä yksityiskohtia, mutta juoksemisesta en mitään.
Treeni oli monella tasolla voimaannuttavaa ja vahvistavaa: samalla kun fyysinen kunto koheni, Outi tunsi pääsevänsä uuteen alkuun muutenkin.
Terapiatyössä kassalla
Outi pyrki teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan, muttei päässyt sisään. Hetkellisesti hänestä tuntui, ettei mikään onnistu.
– Palasin tuttuihin hommiin kaupan kassalle ja kuin ihmeen kautta siitä tulikin terapiatyötä. Konkreettinen työ ja kepeät kohtaamiset ruokaostoksiaan tekevien ihmisten kanssa auttoivat surutyössä, Outi muistelee.
Vähän yli vuoden päästä esikoisen kuolemasta syntyi Outin tytär. Odotusaikana Outi pelkäsi kaikkea, mutta hiukan epäloogisesti kieltäytyi tutkimuksista.
– Ajattelin, että antaa tulla miten tahansa vammainen vauva, nyt on latu auki! Loppuaikoina ravasin sykekäyrissä ja viimein synnytys käynnistettiin, kun tuntui, että mieli heiluu liikaa.
Outi halusi sairaalaan, ympäristöön, jossa olisi tarvittaessa valmius pelastaa hänet ja vauva. Kaikki sujui lopulta hyvin ja Outi pääsi miehensä kanssa hämmästelemään, että he olivat saaneet ihkaoikean, elävän vauvan.
Lapsia tuli vielä kolme lisää. Pitkään Outi korosti aina lapsiluvusta kysyttäessä, että hänellä on myös viides lapsi, se kuolleena syntynyt.
– Jollain tavalla asia oli pakko sanoa, kai se oli osa surutyötä vaikka itseäkin rasitti. Nykyään kerron esikoisesta vain, jos se tulee luontevasti esiin. Lapseni puhuvat hänestä säännöllisesti, usein miettien minkä ikäinen veli olisi nyt.
Arki vei äärirajoille
Toisella hakukerralla Outi pääsi sisään teologiseen tiedekuntaan. Hän oli onnellinen opiskelupaikastaan, mutta samalla halusi myös olla kotona lastensa kanssa. Lisäksi tarvittiin rahaakin.
– Työskentelin illat kaupassa ja yöt suoritin opintojani. Nautin joka hetkestä, koska minusta tuntui, että todellakin sain kaiken.
”
Vaikka Outi nukkui vain 2–3 tuntia yössä, hän ei muista tunteneensa itseään henkisesti tai fyysisesti väsyneeksi. Opiskelun lisäksi Outia valvotti koko ajan heräilevä vauva. Hän saattoi nukkua autossa liikennevaloissa punaisten aikana, sillä joku tööttäsi aina, kun valot vaihtuivat. Väsymys ei tuntunut, kun pysyi liikkeessä.
– Pidän itseäni selväpäisenä ihmisenä ja minua kauhistuttaa jälkikäteen se, etten tajunnut omaa tilannettani. Se oli tosi vaarallinen.
Eräänä iltapäivänä Outi oli tulossa uimasta 1- ja 4-vuotiaiden lasteni kanssa, kun hän nukahti rattiin ja ajoin päin kaidetta. Havahduttuaan hän tajusi heti mitä on tapahtunut ja sen, että kaikki kolme olivat onneksi ehjiä.
– Olo oli kaksijakoinen: toisaalta pää huusi paniikkia, toisaalta käyttäydyin viileän rauhallisesti.
Jonkinlainen ”äiti hoitaa kaiken” -vaihde meni päälle ja sanoin lapsille ajaneeni vahingossa hiukan liian reunassa. Siitä sitten klonksutin toisesta kyljestään rutussa olevalla autolla kotiin. Siellä laitoin lastenohjelman pyörimään ja menin itse pihalle itkemään.
Outin ratkaisukeskeinen aviomies alkoi heti puhelimessa täyttää vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiölle ja totesi rauhallisesti, että hyvä, täällä voi rastittaa suoraan onnettomuuden syyksi, että ”nukahti rattiin”.
”Aloin ensimmäistä kertaa laskea, miten monta tuntia yössä saan unta.”
Sama ratkaisukeskeisyys auttoi myös vaivihkaa hiipineestä uupumuksesta toipumisessa. Mies komensi Outin nukkumaan perheen kotitalon kellariin useaksi kuukaudeksi.
– Kyllä siellä oli ihan sänky ja muutenkin mukavat oltavat!
Aluksi tuntui, ettei mikään uni riitä. Kuukauden ajan nukkuminen teki Outin koko ajan vaan väsyneemmäksi, mutta pikku hiljaa kroppa ja mieli alkoivat toipua. Kellarissa nukuttujen pitkien yöunien ansiosta Outi pääsi tukevasti realiteetteihin kiinni ja ymmärsi, miten vähän oli nukkunut.
– Aloin ensimmäistä kertaa laskea, miten monta tuntia yössä saan unta. Olen tosi onnellinen siitä, ettei nukkumisen kanssa ole ongelmia. Menen sänkyyn, laitan silmät kiinni nähden vilkkaita unia, joista en muista aamulla mitään, Outi hymyilee.
Kova treeni rikkoi kropan
Melko pian kolarin jälkeen Outille tarjoutui tilaisuus lähteä Kuopioon kesätöihin, mutta se tarkoitti myös kuukausia erossa perheestä.
– Ajattelin sen olevan hyvä hetki hoitaa itseni kuntoon: söisin, nukkuisin, kävisin töissä ja treenaisin. Hakeuduin crossfitin alkeiskurssille ja hurahdin täysin. Lajissa yhdistyvät kaikki rakastamani asiat: rankkuus ja mahdollisuus kilpailla sekä itseä että muita vastaan.
Crossfit-salilla huhkiessaan Outi ei mieti mitään, mutta itsensä voittaminen kerta toisensa jälkeen voimistaa tunnetta, että kaikesta voi selvitä myös salin ulkopuolella.
– Treenatessa kutkuttavin on hetki ennen treenien alkua. Tiedän, että tulen ajamaan itseni loppuun, mutta selviämään siitä. Se tuntuu tyydyttävältä. Teen treenin aina loppuun, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta.
Kova treeni tuntuu Outista perustavanlaatuisen ihanalta. Hän nauttii erityisesti itsensä ylittämisestä.
– Tiedän, että jaksan enemmän kuin luulen jaksavani. Crossfitissä kehittyy nopeasti ja rajaa pystyy venyttämään. Kun joskus pääsee jaksamisen rajoille eikä kuolekaan, fiilis on upea.
Koska Outilla oli mahdollisuus keskittyä treenaamiseen, hän todella teki niin. Kova startti toi kuitenkin mukanaan ongelmia ja Outi joutui jättäytymään vuodeksi sivuun olkapään rasitusvamman vuoksi. Se oli suorittajanaiselle kova paikka, mutta jälkeenpäin arvokasta aikaa – Outi oppi huoltamaan itseään liikkuvuutta parantamalla ja selän pieniä lihaksia vahvistamalla.
Tulevaisuudessa Outi haluaisi olla kannustamassa muitakin etsimään rajojaan ja ylittämään ne.
– Uskon, että olisin yhteisöllisen työni ansiosta innostava valmentaja, joka osaa kuitenkin vaatia. Koska otan itse treenaamisen vakavasti, oletan että muutkin tekevät niin.
Perhe patistaa treenaamaan
Nyt Outi työskentelee rippikoulupappina. Hengellisen duunin ja kovan treenin liitto toimii Outin mukaan hyvin. Koska hän ajattelee olevansa oikeastaan koko ajan töissä, harjoitussali on paikka, jossa mieli tyhjentyy. Eikä hän suinkaan ole crossfit-salilla mikään outolintu – mukana treenaa muitakin pappeja.
– Nuoremmat papit liikkuvat paljon ja ehkä pikku hiljaa päästään eroon siitä mielikuvasta, että pastori on hieman pyylevä mies!
Outi kuvailee itseään suorittajaksi, joka saattaa murjottaa vapaapäivänään. Silloin jo äitinsä tunteva perhe lähettää hänet treenaamaan.
– Olen impulsiivinen ihminen ja normiarjessa huudan paljon lasteni kanssa, mutta kireyteni on hiljaista. Minusta näkyy päällepäin, että ottaa päähän, sillä olen avoin tunteitteni kanssa. Jos tiedän, etten pääse koko päivänä urheilemaan, eikä seuraavakaan ole parempi, kaikesta katoaa ilo. Pelkästään tieto illan treenistä auttaa, Outi kuvailee.
”Koen tosi suurta tyydytystä siitä, että kykenen hallinnoimaan työtäni, treeniä, palautumista ja perhe-elämää hyvin”, Outi sanoo.
Unelmaviikollaan Outi liikkuu 20 tuntia. Sillä hän tarkoittaa sekä kovaa treeniä että metsäkävelyjä, mutta se on silti määrä, joka saa tutut ja kaverit ihmettelemään kropan kestävyyttä. Tässä kohtaa astuu esiin Outin uusi lempiteema, pelillistäminen. Hänelle se tarkoittaa sitä, että asioille on ikään kuin omat slottinsa, kenttänsä.
– Koen tosi suurta tyydytystä siitä, että kykenen hallinnoimaan työtäni, treeniä, palautumista ja perhe-elämää hyvin. Jos loukkaannun, koen, että olen hoitanut palautumisslotin huonosti ja siihen täytyy kiinnittää enemmän huomiota.
Perhe-elämän onnenhetkiä ovat illat, jolloin koko perhe kerääntyy yhteisen pöydän äärelle. Tavallisimmin lautasilla on jotain miehen valmistamaa yksinkertaista ja herkullista ruokaa, kuten hyvät pihvit ja kyljessä tuoreita kasviksia.
– Syömme suomalaisittain aika myöhään, kahdeksan-yhdeksän maissa. Istuskellessa ja jutellessa on ihana fiilis, että päivä on nyt pulkassa.
Outi on aina pitänyt vanhan testamentin tarjoamasta realistisesta elämänkuvasta, joka julistaa, että leipä on ansaittava otsa hiessä eikä ilmaisia lounaita ole. Hän pitää itseään ehdottomana työmyyränä, joka on syntynyt lapioimaan. Työssään hän keskittyy auttamaan muita, mutta juuri silloin pitää oman paketin olla kasassa.
– Ajattelen nyt, että päästin fokuksen katoamaan ajaessani autoni lunastuskuntoon. Onneksi kyseessä ei ollut game over kertalaakista, vaan sain jatkaa suunnilleen siltä leveliltä, mihin olin jäänytkin.