Liikuntaohjaaja ja burleskitaiteilija Riikka Huikkonen, 31, piti ammattiaan elämänsä suurimpana saavutuksena, kunnes liiasta kunnianhimosta johtuva loukkaantuminen pakotti kohtelemaan kehoa armollisemmin.
Tanssiessa tunteet pääsivät purkautumaan. Jyväskyläläiselle Riikalle liike oli jo lapsena puhetta helpompi tapa ilmaista tunteita. Sen avulla pystyi kertomaan asioita, johon sanat eivät riittäneet. Kehollinen ilmaisu tuntui luontevalta ja vaivattomalta. Liikkuminen on kantanut Riikan läpi elämän vaikeuksien, ja johtanut lopulta jopa työhön, jota hän oli nuorempana pitänyt saavuttamattomana unelmana.
Liikunnallisessa perheessä urheilu oli luonnollinen osa arkea. Suuntautuminen liikunta-alalle kiinnosti ratsastusta harrastavaa Riikkaa. Varteenotettavia opiskeluvaihtoehtoja oli kaksi: hevosala tai liikunnanohjaajan ammatti. Ensimmäinen vaihtoehto olisi tarkoittanut pois kotoa muuttamista, eikä Riikka tuntenut olevansa siihen vielä valmis. Liikuntaopistoon Riikka olisi halunnut, mutta kantti ei kestänyt hakea koulutukseen. Personal trainerina tai ryhmäliikuntatuntien ohjaajana työskenteleminen tuntuivat haaveilta, jotka olisivat aivan mahdottomia saavuttaa.
– Olin koulussa äärettömän ujo ja kärsin vaikeasta esiintymisjännityksestä. Sain sen takia jopa vapautuksia esitelmien pitämisestä.
Peruskoulun jälkeen Riikka hakeutui ammattikouluun ja lukioon, ja opiskeli kaksoistutkinnolla ylioppilaaksi ja painotuotantoassistentiksi. Ammatti ei kuitenkaan tuntunut omalta ja se kaihersi Riikan mieltä.
Pönötys on pahinta
Jääräpäinen unelma liikunta-alan ammatista kyti Riikan mielessä edelleen. Muutama vuosi valmistumisen jälkeen, vuonna 2011, Riikka innostui aikaisemmin harrastuksena aloittamastaan tanssillisesta zumbasta niin paljon, että hän puoliksi houkutteli ja pakotti itsensä pääkaupunkiseudulla järjestettyyn ohjaajakoulutukseen.
– Halu tehdä unelmatyötä oli niin kova, että päätin selvitä kurssista. Mietin kaikkia kokemiani vaikeita asioita. Jos olin selvinnyt niistä, selviäisin tästäkin.
Mietin kaikkia kokemiani vaikeita asioita. Jos olin selvinnyt niistä, selviäisin tästäkin.
Englanninkielinen koulutusviikonloppu sujui niin yllättävän hyvin, että se rohkaisi Riikan miettimään, voisiko hän vetää muutamia ohjauksia. Ensimmäisestä vetämästään zumbatunnistaan Riikka ei muista mitään. Hän ohjasi koemielessä tuttua porukkaa, koska ajatteli sen olevan helpompaa, kuin vieraiden edessä oleminen.
– Suoraan sanottuna sekin pelotti aivan helvetisti. Jännitys aiheutti black outin, enkä jälkeenpäin tiennyt yhtään miten tunti oli mennyt.
Riikan paniikki ei kuinkaan näkynyt ulospäin, sillä liikkuminen oli hänelle niin luontaista ja helppoa. Kuuden kuukauden jälkeen hän ilmoittautui jo seuraavaan ohjaajakoulutukseen. Paluuta entiseen ei enää ollut. Nyt Riikka on vetänyt työkseen lukuisia askellustunteja, HIITtiä, kehonhuoltoa, lihaskuntotreenejä, tanssillisia tunteja ja seniorijumppaa jo yhdeksän vuoden ajan.
Silti uuden ohjelman esitteleminen ryhmälle pelottaa ja jännittää välillä edelleen.
– Pahinta on tunnin aloittaminen ja pelkkä puhuminen, tai jos pitää vain pönöttää paikoillaan. Kun musiikki lähtee käyntiin, jännitykseni katoaa.
Intohimosta ura
Yrittäjä-isän rohkaisemana Riikka perusti oman toiminimen ja alkoi varovasti kokeilla siipiään liikuntaohjaajana. Itsevarmuutta söi huono kokemus psykiatrista, jolla Riikka oli nuorempana käynyt.
– 18-vuotiaana minulle sanottiin, etten tule koskaan olemaan työkykyinen. Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten paljon ajattelematon lausahdus vaikutti uskoon omiin kykyihini. Ajattelin pitkään, ettei elämälläni ole tarkoitusta, enkä tule saavuttamaan mitään.
Ajattelin pitkään, ettei elämälläni ole tarkoitusta, enkä tule saavuttamaan mitään.
Liikunnanohjaajan töitä alkoi kuitenkin sadella. Pian asiat kääntyivät niin, että asiakkaat alkoivat kysellä Riikkaa.
– Oli aivan absurdia, että minulle soitettiin ja pyydettiin zumbaohjaajaksi, koska jossain oli kuultu, miten hyviä tunteja vedän.
Tehtyään töitä osa-aikaisena muutamia vuosia, Riikka päätti heittäytyä työhön sataprosenttisesti. Vihdoinkin hän oli löytänyt tien tehdä sitä mitä rakasti.
– Luulen, että juuri siksi tuntini olivat alusta asti niin pidettyjä. En ole koskaan tehnyt hommia vain rahan takia vaan siksi, että rakastan liikkua.
Pahaksi onneksi pian sama intohimo meinasi tuhota kaikki saavutetut unelmat.
Ei armoa
Vahva intohimo ajoi Riikan tekemään töitä enemmän kuin olisi ollut hyväksi.
– Olin innoissani, enkä halunnut pitää lomia. Kroppani ei kuitenkaan kestänyt työnarkomaniaani.
Kolme vuotta sitten tanssitunnilla Riikka tunsi outoa painetta selässä. Tunnin jälkeen joku huomautti, että hän oli aivan valkoinen naamasta. Olo oli sekava ja päässä pyöri, suihkun jälkeen Riikka ei saanut enää vaatteita päälle ilman apua. Isä tuli kyyditsemään tyttären kotiin autolla, sillä tämä ei pystynyt kunnolla kävelemään.
– Lepäsin kotona viisi päivää ja ajattelin, että revähdys paranisi sillä.
Vuoden päivät selkä oireili satunnaisesti ja Riikka popsi jumitukseen vuoron perään Buranaa ja Panadolia sekä vieraili säännöllisesti yksityisellä fysioterapeutilla. Siihen päivään saakka, kunnes tämä kieltäytyi enää koskemasta Riikan selkään, ennen kuin se olisi kuvattu. Magneettikuvauksissa paljastui välilevyn pullistuma. Riikka ei ajatellut asiaa sen enempää, vaan mietti fysioterapeutin kanssa tuntien ohjaamista helpottavat liikkeet.
– Tein töissä liikkeitä, jotka näyttivät samalta, mutta huijasivat lannerankaa ja säästivät sitä pahimmilta kieputuksilta. Ajattelin, että niiden avulla voisin jatkaa liikkumista kuten ennenkin.
Pudotus pohjalle
Kivut eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan. Parin vuoden aaltoilun jälkeen Riikka hakeutui joogatunnille, jonka ajatteli parantavan liikkuvuutta ja tekevän selälle hyvää.
– Rämähdin asanasta kiertäen selälleni, jonka seurauksena vasen jalkani alkoi illalla puutua. Sinnittelin kipujen kanssa muutaman kuukauden, kunnes oli pakko palata lääkäriin.
Selkä oli mennyt pahemmaksi. Pullistuman lisäksi rangasta löytyi nyt myös välilevyn rappeuma ja ikävä repeämä, joka painoi hermoa.
Urheilulääkäri määräsi Riikan jäämään kokonaan pois töistä. Selkä paranisi, jos Riikka malttaisi antaa sen parantua. Potilas itse oli asiasta eri mieltä.
– Vedin kunnon itkuraivarit, sillä omasta mielestäni olin aivan työkykyinen, voisin korkeintaan vähän keventää aikataulujani.
Riikka palasi takaisin töihin tuhtien särkylääkkeiden voimalla.
– Ehdin olla viikon töissä, kun lihaskuntotunnilla kahvakuulan nosto sai aikaan viiltävän kivun ja vinttini pimeni.
Kenkien laittaminen jalkaan sattui niin paljon, että Riikka itki ja huusi yhtä aikaa. Autoon nouseminen oli täysi mahdottomuus. Lopulta kollega soitti ambulanssin.
– Ensimmäisenä selkääni piikitettiin relaksantteja ja kipulääkkeitä, joiden vaikutusta odotimme 40 minuuttia. Vasta sitten ambulanssimiehet saivat minut kipattua paareille.
Terveyskeskuksessa lääkkeitä annettiin lisää, jotta selkää pystyttiin tutkimaan ilman hirvittävää kipua. Kun Riikka pääsi kotiin, hän makasi sängyssä kaksi viikkoa. Aluksi apua tarvittiin jopa vessassa käymiseen.
Jälkiviisauksia
Kuukauden täyssairasloma ja usean kuukauden liikuntakielto otti henkisesti koville.
– Minun oli todella vaikea antaa periksi kehoni heikkoudelle. Tahto päästä liikkumaan oli kipuakin kovempi.
Minun oli todella vaikea antaa periksi kehoni heikkoudelle.
Viime kesänä Riikka teki kevennettyä työviikkoa ja syksyllä palasi lähes normaaliin työtahtiin, vaikka vauhdikkaimmat tunnit oli jätettävä pois. Välillä selän kanssa on ollut parempia jaksoja, jolloin kroppa tuntuu normaalilta, sitten kivut taas palaavat.
– Olen soimannut itseäni paljon: miksi en kuunnellut kroppaani. Jos joku asiakkaani olisi vastaavassa tilanteessa, olisin käskenyt häntä tekemään niin kuin lääkäri sanoo. Miksi en itse toiminut niin?
Jälkiviisaus ei enää auta, mutta Riikka on ymmärtänyt aiheuttaneensa selän ongelmien pahenemisen aivan itse. Korkea kivunsietokyky yhdistettynä jääräpäiseen paloon tehdä rakastamaansa työtä oli haaste, jota keho ei pystynyt suorittamaan.
Tilaa tunteille
Ennen koronakevään alkua Riikka palasi ohjaamaan liikuntaa 15 tuntia viikossa. Muutaman vuoden takaiseen työnarkomaanin tahtiin verrattuna tuntimäärä on vähäinen, mutta toisaalta Riikkaa hoitanut lääkäri ei pitänyt edes sitä mahdollisena. Nykyään Riikka ei vedä enää treenejä hampaat irvessä, vaan enemmän kehoa kuunnellen ja kunnioittaen.
– En ennen osannut arvostaa kipua, vaan halusin sulkea sen pois keinolla millä hyvänsä. Nykyään painan jarrua heti, kun kroppani ilmoittaa äärirajan lähestyvän.
Istuminen ja paikallaan oleminen ovat selälle pahinta, mutta toisaalta liikkumisessa on käytettävä harkintaa. Rakastamansa zumban Riikka on joutunut lopettamaan, sillä kroppa ei enää kestä vauhdikkaita kiertoliikkeitä. Raskaita tunteja, kuten HIITtiä, hän vetää harkiten, eikä itse paahda mukana kaikkia liikkeitä. Tärähtelyt ovat selälle haitaksi. Lihaskuntoliikkeistä esimerkiksi maastavedot isommilla painoilla ovat todennäköisesti ikuisesti kiellettyjä.
Tarve keholliseen ilmaisuun ei ole poistunut loukkaantumisen myötä, sille on löytynyt uusi kanava vanhasta rakkaudesta: tanssista. Burleskipiireissä Riikka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Rosetta Sweet.
– Jos olin jo aikaisemmin nauttinut itseni ilmaisusta tanssin avulla, burleski nosti sen aivan uudelle tasolle. Siinä on mielestäni suurempia vapauksia kuin tanssissa yleensä ja rakastan sen visuaalisuutta ja näyttävyyttä.
Esiintyminen on vapauttavaa, sillä lavalla on joku muu kuin liikunnanohjaaja-Riikka.
Nyt harrastuksesta on tullut jo enemmän työtä, sillä Riikka muun muassa toimii burleskitapahtumien tuottajana ja opettajana. Korona on konkretisoinut myös sen, että erilaisten tulonlähteiden hajauttaminen kannattaa. Poikkeusaikana Riikka on joutunut muiden tapaan opettelemaan myös livestreemausta ja onlinetreenien suunnittelua.
– Olen saavuttanut haaveilemani balanssin ja voin toteuttaa itseäni monipuolisesti. Liikunnanohjaajana pääsen olemaan tekninen ja burleskilavalla taiteellinen. Kaikista kiitollisin olen siitä, että voin vielä tehdä sitä mitä rakastan.
Lue myös: