Sohvaperunoista tuttu viestintäyrittäjä Juhani Koskinen sairastui eron jälkeen masennukseen. Lähipiiri huomasi jonkin olevan vialla, kun Juhani ei enää lähtenyt jalkapallotreeneihin. Nyt maailma on taas sijoillaan ja liikunta tuntuu hyvältä.
Miksi nousisin tänään sängystä? Tätä pohti Juhani Koskinen, 34, kahdeksan vuotta sitten. Hyvää syytä päivän aloittamiselle ei tuntunut löytyvän. Hän oli juuri eronnut neljän vuoden parisuhteesta ja muuttanut asumaan yksikseen Turussa.
– Päivät kuluivat sängyssä maatessa. Ruoka ei maistunut ja jopa peseytyminen tuntui ponnistukselta.
Juhani laihtui muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa. Elämänhalu tuntui olevan tiessään, samoin voimavarat. Pienikin ponnistelu väsytti sekä kehoa että mieltä. Kesti vielä kuukausia ennen kuin Juhani ymmärsi tarvitsevansa ammattiapua.
Treenit alkoivat jäädä väliin
Pallo, se oli ensimmäinen sana, jonka Juhani lapsena oppi. Hän on henkeen ja vereen joukkueurheilija, joka on pelannut jalkapalloa ja jääkiekkoa jo esikouluikäisenä. Erityisesti jalkapallo on aina ollut Juhanin suuri rakkaus.
– Jalkapallo on kuin ihmisillä pelattavaa shakkia. Sen seuraaminen on koukuttavaa. Tykkään seurata myös pelaajia, jotka ovat futismaailmassa suuria persoonia. FC Inter Turku on minun joukkueeni. Seuraan tarkkaan myös Manchester Unitedin pelejä. Olen käynyt katsomassa niitä myös Englannissa.
Juhani perusti parhaan ystävänsä kanssa oman jalkapalloseuran Turkuun vuonna 2010, ja yhdessä pelaaminen aloitettiin seuraavana keväänä. Joukkueesta tuli pian perheyhteisö. Ottelun jälkeen teki hyvää jutella pukukopissa. Oman seuran kanssa vietettiin kaikenlaisia juhlia.
Vuotta myöhemmin Juhania ei kuitenkaan enää näkynyt treeneissä.
Elämältä katosi tarkoitus
Vaikka Juhani päätti pitkän parisuhteensa yhteisymmärryksessä kumppaninsa kanssa, maailma tuntui eron jälkeen heilahtavan sijoiltaan. Hän muutti pieneen yksiöön, jossa oleminen ahdisti. Opinnot ja työt tuntuivat raskailta ja Juhani jätti luentoja väliin. Jatkuva kuntosalijäsenyys jäi kokonaan käyttämättä, sillä Juhani tunsi olonsa voimattomaksi.
Juhani korostaa, ettei hän ole varma siitä, miksi hän masentui heti eron jälkeen.
– Tietysti minusta tuntui siltä, että olin epäonnistunut yhdessä elämän tärkeimmistä asioista.
Hän arvelee kuitenkin, että masennus ei aina katso aikaa eikä paikkaa. Tärkeää ei oikeastaan olekaan se, miksi joku masentuu, vaan se, millaista apua hän masennukseen saa.
Juhani kertoo olleensa aina sisäänpäin kääntynyt luonne.
– Jään herkästi hautomaan asioita yksin. Kun olin syvimmissä vesissä, tuntui, ettei minulla ollut minkäänlaista kiintopistettä, joka olisi auttanut elämässä eteenpäin.
Kun masennus oli vaikeimmillaan, Juhanin oli vaikea löytää elämästä järkeä. Hän ei jaksanut laittaa asunnossa valoja päälle ja kulki kotona enimmäkseen sohvan ja sängyn välillä. Päivät toistuivat yksiössä samanlaisina, vailla tulevaisuudensuunnitelmia tai elämäniloa. Kuntosali ja jalkapallotreenit tuntuivat jääneen lopullisesti pois hänen elämästään.
Terapia ei hävetä
Onnenkantamoinen oli, että Juhani asui masennuksen aikaan lähellä vanhempiaan.
– Äiti oli ensimmäisiä ihmisiä, joka kysyi, pitäisikö minun hakea ammattiapua. Hän sanoi olevansa huolissaan mielentilastani ja kuihtumisestani.
Myös joukkuekaverit olivat panneet merkille, että Juhania ei näkynyt treeneissä. Kun hän sitten tuli paikalle, keskustelut sujuivat kankeasti, koska Juhani oli hyvin synkkä. Asiat eivät selvästi olleet hyvin.
– Ystävien ja äidin kanssa puhuttuani hälytyskellot alkoivat soida minullakin. Onneksi hain apua. Siitä olen vieläkin kiitollinen itselleni. Ammattiavun hakeminen ei lopulta ollut minulle vaikeaa. Moni läheiseni on käynyt terapiassa, joten sinne hakeutuminen tuntui luontevalta.
Tein tietoisesti sen päätöksen, että en häpeile masennustani.
Juhani aloitti masennuslääkityksen ja viikoittaisen terapian. Hän koki, että erityisesti keskustelut ammattilaisen sekä perheen ja ystävien kanssa olivat tärkeitä. Avautuminen ammattilaiselle vaati kuitenkin totuttelua.
– Aluksi oli erikoista puhua tuntemattomalle ihmisille sellaisista keloista, joista en ollut puhunut edes läheisimmille ystävilleni. Lopulta aloin kuitenkin oikein odottaa terapiakertoja, sillä tiesin, että niiden jälkeen oloni olisi helpottunut.
Masennusdiagnoosin saaminen oli lopulta helpotus. Juhani otti sairauslomaa töistä ja opinnoistaan.
– Minulla oli yleinen mielen sairaus, josta parantuminen oli mahdollista. Aloin ajatella, että mieleni on kuin murtunut jalka, jota kuntoutan vähitellen. Tein tietoisesti sen päätöksen, että en häpeile masennustani.
Jalat eivät suostuneet lenkille
Masennukseen liittynyt voimakas fyysinen väsymys oli estänyt Juhania lähtemästä kuntosalille tai treenaamaan. Vaikka mieli kävi ylikierroksilla, kehon voimat olivat lopussa. Se tuntui Juhanista oudolta, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vammoja.
– Vaikka olin liikkunut hyvin säännöllisesti, en ollut koskaan esimerkiksi joutunut leikkauspöydälle.
Nyt tuntui siltä, kuin molemmat jalat olisivat menneet poikki.
– Oli kuin aivoni olisivat jatkuvasti käskeneet minua olemaan aloillani. Mieleni iski lujaa kiinni kehooni.
Halu liikkua heräsi vasta vähitellen toipumisen myötä.
– Liikunta on lapsesta saakka ollut hyvin tärkeä osa arkeani. Kokemuksesta tiesin, että säännöllinen liikunta tuottaa minulle iloa ja hyvää oloa. En kuitenkaan halunnut lähteä kokeilemaan liikuntaa ennen kuin olin varma siitä, että kehoni olisi siihen valmis.
Puoli vuotta terapian ja lääkityksen aloittamisen jälkeen Juhani lähti ensimmäisen kerran juoksulenkille.
– Huomasin nopeasti, että futiksen pelaaminen ja muu sporttaaminen on minulle sopiva lääkitys. Kun kehoni kykeni taas liikkumaan, aloin toipua ihmeellisen nopeasti. Sain liikunnasta valtavasti virtaa.
Kun Juhanin voimat palasivat, hän sai takaisin myös ruokahalunsa.
– Siinä vaiheessa tunnistin itse, että minun oli aika lopettaa terapia ja lääkitys. Olin taas oma itseni. Tärkeintä oli, että sain tehdä asiat valmiiksi omaan tahtiini.
Seuraavana vuonna Juhani valmistui ja pääsi koulutustaan vastaaviin töihin. Hän muutti pois yksiöstään Turun ydinkeskustaan. Elämä tuntui vihdoin alkavan.
Pukukoppi on turvapaikka
Juhani on halunnut puhua masennuksestaan julkisesti, jotta aiheeseen ei liitettäisi häpeää. Masennus saattaa osua kenen tahansa kohdalle.
– Masennus on syvin kuoppa, johon olen tämän elämäni aikana tipahtanut. Kun joku ottaa minuun yhteyttä ja kertoo olevansa masentunut, tiedän, etteivät siihen sairauteen lenkkeilykehotukset auta.
Harva ymmärtää kuinka iso apu ihan vain kuulluksi tulemisesta on.
Juhanin mielestä tärkeintä on kuunnella masentunutta ja olla hänelle läsnä.
– Harva ymmärtää kuinka iso apu ihan vain kuulluksi tulemisesta on. Olen itse onnekas, kun lähipiirini otti masennukseni vakavasti ja tuki minua avun hakemisessa.
Nyt Juhani treenaa joukkueensa kanssa muutaman kerran viikossa ja pelaa pelin joka viikko. Välillä puolustajana pelannut Juhani on palannut takaisin lapsuutensa pelipaikalle hyökkääjäksi. Pelipaikka vaatii kykyä kukkoilla ja tehdä maaleja, mennä kovaa eteenpäin ja tehdä nopeasti vaikeitakin päätöksiä.
– Oma idolini on itseluottamusta uhkuva Zlatan Ibrahimović, joka on myös hyökkääjä.
Pelien jälkeen pukukoppi on pelaajille harmittoman huumorin tyyssija, paikka, jossa saa soittaa mieleistään musiikkia, pakopaikka arjesta ja terapiahuonekin.
Ei mikään maratoonari
Tällä hetkellä Juhani asuu yli satavuotiaassa puutalossa Turussa.
– Syksyllä täällä on mukava polttaa takkaa ja kulkea paksut ja lämpimät villasukat jalassa.
Talon kellariin Juhani on rakentanut oman kuntosalin. Talven tullen hän treenaa salilla säännöllisesti. Lähellä on myös pururata, jolla hän juoksee mielellään.
Juhanin tyttöystävä, juontaja Veronica Verho, asuu Helsingissä. Pari tapaa toisiaan Turussa ja Helsingissä. Sekä Veronica että Juhanin isä ovat innostuneita maratoneista. Veronica treenaa puolimaratonia varten ja Juhanin isä on juossut monta maratonia. Juhani onkin tottunut kannustamaan rakkaitaan juoksutapahtumissa.
– En usko, että juoksen itse maratonia koskaan. Viihdyn paremmin arkisen treenaamisen parissa, en tykkää asettaa tavoitteita. En ole koskaan ollut paras missään liikuntalajissa ja se on ihan hyvä asia. Liikunnan tehtävä elämässäni on tuottaa minulle hyvää oloa ja auttaa minua jaksamaan arjessa.
Juhanin mielestä elämään voi saada hyviä fiiliksiä muistakin asioista kuin liikunnasta. Sen vuoksi ei pidä ajatella, että liikunta olisi ihmelääke kaikkeen masennukseen. Kyse on enemmänkin siitä, mistä keho on tottunut tykkäämään.
Masennuksesta toipumisessa voi lenkin sijaan auttaa vaikka suosikki-tv-sarja. Vaikka Juhani ajattelee, että aika ja keskustelut tukivat hänen toipumistaan, hän ei halua sanoa, että ne ovat ihmeparannuskeino masentuneelle. ”Aika parantaa” ei ole ohje, jonka masentunut haluaa kuulla, kun päivät ovat pitkiä ja elämänhalu on kateissa.
Rakkautta kannatti odottaa
Masennuksensa jälkeen Juhani ei ole ollut parisuhteessa. Tänä kesänä kaikki kuitenkin muuttui.
– Olen todella onnellinen siitä, että elämä on nyt mallillaan. Haaveilen siitä, että kaikki menee parisuhteessamme hyvin ja ehkä vielä yhteinen kotikin joskus löytyy. Parisuhteidenkin kanssa pätee mielestäni se vanha sanonta, että ensin on osattava olla onnellinen itsensä kanssa, ennen kuin onnea voi kokea toisen kanssa.
Juhani on innostunut pelaamaan Veronican kanssa golfia. Kentällä saattaa vierähtää kokonainen ilta yhdessä.
– Olemme Veronican kanssa molemmat aloittelijoita, joten perheriitoja ei kentällä juuri tule. Ajattelen että golf on loppuelämän harrastus, laji, jota voi helposti jatkaa pitkälle eläkeikään asti.
Juhanille on tärkeää, että myös hänen elämänkumppaninsa on urheilullinen. Puhuminenkin voi olla helpompaa vaikka yhteisellä kävelylenkillä.
Läheisten täytyy myös ymmärtää jalkapallon merkitys Juhanin elämässä. Hänen perustamassaan jalkapalloseurassa on nykyisin jo noin viisikymmentä jäsentä, kaksi joukkueellista nuoria miehiä. Joukkue teetti seuran kymmenvuotisjuhlavuodeksi kaikille jäsenilleen kultaiset erikoispelipaidat. Seura onkin Juhanille kuin toinen perhe.
Lue myös:
Konsta Hietanen: ”Minun oli alettava panostaa hyvinvointiini”