Toimittaja-juontaja Jenni Alexandrova ei innostu tavoitteellisesta liikunnasta. Hän ylläpitää kuntoaan arkisen aktiivisuuden avulla.
”Taasko sä alat pyörittään sitä pyllyä?”, Jenni Alexandrovan 11-vuotias poika kysyi, kun äiti innostui puolitoista vuotta sitten koronakaranteeniin jouduttuaan tanssimaan perheen olohuoneessa.
”Vietimme sisällä pari viikkoa, ja halusin harrastaa jotain liikuntaa. Niinpä päätin etsiä netistä tanssivideoita.”
Radiotoimittajana työskentelevä Jenni Alexandrova rakastaa tanssimista, erityisesti lattareita, vaikka ei omien sanojensa mukaan edes osaa kunnolla tanssia. Parasta on, ettei tanssiminen tunnu liikunnalta. Ja vaikka askeleet menevät usein vähän väärään suuntaan, tanssiminen on kivaa. On hieno tunne, kun jossain vaiheessa tajuaa, miten liikesarja menee. Kotona tanssiminen on ollut siinäkin mielessä nautinnollista, että silloin voi pysäyttää videon ja miettiä rauhassa askelsarjoja.
”Yllätyin kuinka vaikeaa ja raskasta tanssiminen oli. Jälkeenpäin olen aina aivan hiessä.”
Nykyisin Jenni tanssii kerran pari viikossa aamuisin, fiiliksen mukaan. Kun askeltaa puoli tuntia yltiöpositiivisen amerikkalaisen opettajan ”You can do it!” -kannustusten tahdissa, ei päivästä voi tulla huono. Välillä taputetaan omille onnistumisille ja hihkutaan menemään.
”Olen naurettavan tyytyväinen itseeni, kun tanssin, ja taputtelen itseäni olkapäälle. Saan siitä todella paljon.”
Vaikka Jenniä hieman huvittaakin epäsuomalainen meininki, kiteytyy siinä kuitenkin kaikki se, mitä Jenni liikkumisesta ajattelee: tärkeää on, että liikunta tuntuu hyvältä.
Jenni Alexandrova priorisoi hyötyliikuntaa
Liikunta ei ole koskaan ollut Jennin intohimo niin, että hän olisi luontaisesti halunnut harrastaa tavoitteellista urheilua.
”En ole kilpailuhenkinen, joten urheilu ei ole kiinnostanut. En edes pidä itseäni liikunnallisena. Koulussakin minut valittiin joukkueeseen viimeisten joukossa.”
Raahessa maatilalla kasvaneelle Jennille liikunta onkin aina ollut arkiliikuntaa – hän pyöräili syksyllä ja keväällä seitsemän kilometrin koulumatkan ja huolehti sisarustensa kanssa talvisin kodin lumitöistä ja polttopuiden hakkaamisesta ja kantamisesta. Jenni kasvoi ajatukseen, että liikunnasta piti olla aina hyötyä muullekin kuin omalle keholle.
”Maalaisympäristössä liikunta ei ollut sellaista, että lähdettiin urheilemaan. Jos sanoin vanhemmilleni, että olisi kiva harrastaa jotain, sain kutsun rankametsään. Kyllä se kunto siellä kuulemma kasvaisi”, hän naurahtaa.
Liikkuminen jäsentää ajatuksia
Aikuisenakin Jennin liikkuminen on ollut enemmän arkista aktiivisuutta kuin suoranaista urheilua. Arkiliikunta liittyy kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja vaikuttaa työtehoon. Jos Jenni ei ole syystä tai toisesta päässyt liikkumaan riittävästi, hän huomaa sen heti. Pää on tukkoinen eikä ajatus juokse suorassa radiolähetyksessä niin nopeasti kuin pitäisi.
”Mitä aktiivisempi olen ja mitä enemmän liikun, sitä paremmin voin. Saan liikkumisesta energiaa ajatustyöhön ja pystyn jäsentämään asioita paremmin.”
Sen lisäksi että aktiivisuus vaikuttaa mieleen, Jennille on tärkeää, että keho voi hyvin.
”Luin jostain, kuinka tärkeää on, että lihaskunto on hyvässä jamassa. Mitä enemmän tulee ikää, sen tärkeämpää se on.”
Jenni päätti tehdä asialle jotain, mutta koska salitreenaaminen ei kiinnostanut, hän tarvitsi potkun takamukselle ja palkkasi muutamia vuosia sitten personal trainerin.
Korona-aikana salitreenaaminen on jäänyt. Pt:n avustuksella Jenni sai kuitenkin hyvän pohjan. Hän tietää mitä pitää tehdä, jotta hän saa pidettyä peruslihaskuntoaan yllä.
Jenni Alexandrova innostui juoksusta sattumalta
Jenni Alexandrova pitää itseään hedonistina, joka rakastaa hyvää ruokaa ja ravintoloissa syömistä sekä loikoilua. Niistä hän saa hyvän mielen. Samalla tavalla myös liikkumisesta pitää tulla hänelle hyvä fiilis. Siihen ei saa liittyä minkäänlaista suorittamista tai tavoitteellisuutta.
Liikkeestä syntyneen hyvän olon vuoksi hän hurahti tanssiin ja myös juoksuun, lajiin, jota hän oli aina inhonnut.
”Testasin kerran pitkällä kävelylenkillä, miltä tuntuisi juosta ja kauanko jaksaisin juosta. Se tuntuikin ihan mukavalta. Juoksun jälkeinen olotila oli mahtava.”
Nykyisin hän juoksee viiden kilometrin lenkkejä säännöllisen epäsäännöllisesti. Jennistä on siistiä, että hän pystyy johonkin, jota on aina vähän inhonnut.
”Tajusin, että kun päätän jotain, pystyn, ja se tuntuu hyvältä. Ihanaa, että kokeilin.”
Jenni sanookin, ettei suutarin tarvitse pysyä lestissään. Kaikkea voi kokeilla ja jos kokeilu ei onnistu, se ei onnistu. Yksi iän tuomista ihanimmista asioista on ollut tajuta, että ei tarvitse olla hyvä. Riittää, että tulee hyvä fiilis.
”Ei kannata jättää mitään tekemättä sen takia, että ei osaa. Aloittaminen voi olla vaikeaa, mutta kyllä sitä pikkuhiljaa oppii.”
Jennikin on oppinut vähitellen niitä tanssiaskeleita. Nyt hän pohtii, uskaltaisiko hän mennä tanssitunneille silläkin uhalla, että askelsarjojen unohtaminen turhauttaisi. Häpeä, joka liittyy omaan osaamattomuuteen ja siihen mitä muut ajattelevat, on kuitenkin voitettavissa. Häpeästä pääsee eroon, kun miettii, mitä itse ajattelee, jos joku toinen ei osaa.
”Eivät ihmiset oikeasti ajattele toisten liikkujien osaamattomuutta. Uskon, että lähtökohtaisesti ihmiset tsemppaavat toisiaan.”
Lue myös: