Olympiaurheilija Anni Vuohijoki: ”Salilla unohdin veljeni kuoleman”

Painonnostaja Anni Vuohijoen veli pahoinpideltiin hengiltä 10 vuotta sitten. Musertavaa surua pääsi pakoon rääkkitreenillä.

Lentäessään Suomen olympiajoukkueen kanssa kohti Rio de Janeiroa viime kesän lopussa Anni Vuohijoki pyöritteli päätään ja yritti käsittää, mihin oli menossa.

Anni Vuohijoen tie olympiaurheilijaksi ei ollut ollut se tavallisin. Vasta kolme vuotta aiemmin hän oli piirtänyt urheilutavoitteidensa kartan ruutupaperille ja rustannut perään sanan Rio ja kysymysmerkin.

Sitten hän oli kivunnut Suomen painonnoston kärkeen ja lunastanut paikkansa olympiajoukkueesta.

– Älytöntä!, Anni mietti.

Riossa hän erottui joukosta lilatukkaisena ilopillerinä ja sijoittui painonnoston 63 kilon sarjassa kymmenenneksi. Se on kova tulos naiselta, joka löysi kipinän voimaurheiluun vasta parikymppisenä. Sitä ennen urheilu oli pakopaikka surusta.

Liian suuri menetys

Kymmenen vuotta sitten Annin veli pahoinpideltiin niin rajusti, että tämä menehtyi vammoihinsa sairaalassa.

– En osannut purkaa suruani tai vihaani mitenkään. En itkenyt, en puhunut, vaan lukkiuduin täysin. Kävelin vielä samana iltana robottina katsomaan jalkapalloa. Sulkemalla asian mielestäni koetin kai tehdä Laten kuoleman epätodeksi.

”Pariin vuoteen Anni ei pystynyt nukkumaan kuin pari tuntia yössä ja pelkäsi pimeää.”

Anni Vuohijoki käpertyi itseensä eikä halunnut olla läheisissä tekemissä kenenkään kanssa. Oma jalkapalloura loppui veljen kuolinpäivään. Kenttä ja seurakaverit muistuttivat liikaa veljestä, joka oli myös ollut kova pelaamaan.

Pariin vuoteen Anni ei pystynyt nukkumaan kuin pari tuntia yössä ja pelkäsi pimeää. Hän pelkäsi myös ihmisiä kadulla, sillä vastaantulija saattaisi olla sekopää. Annin veli oli valikoitunut pahoinpitelyn uhriksi sattumalta.

Aamuisin Anni heräsi itkien.

– Ikävöin veljeäni ja olisin halunnut jotenkin estää tapahtuneen.

Lue myös: Päihdeongelmaisen äiti: ”Olen laittanut poikani puheluihin eston”

Tunteita pakoon salille

Anni Vuohijoki piti itsensä jatkuvasti liikkeessä: painoi kolmea kesätyötä ja täytti tyhjät hetket urheilulla. Suru, univelka ja pelot tuntuivat pysyvän jotenkin hallinnassa. Tutulla salilla sai olla omissa oloissaan.

– Kun iskin treenivermeet niskaan ja laitoin laput korvilleni, muu maailma sulkeutui mielestäni.

Anni nosti vapaita painoja, kunnes koko kroppa tärisi.

”Kun iskin treenivermeet niskaan ja laitoin laput korvilleni, muu maailma sulkeutui mielestäni.”

– Opin harjoittelemaan niin intensiivisesti, että päähäni ei mahtunut mitään muuta kuin treenistä selviäminen. Silloin unohdin hetkeksi suruni.

Vaikka Annilla oli paljon hyviä ystäviä, hän ei osannut puhua menetyksestään. Yksinolo ahdisti, mutta urheilu auttoi. Se oli puhdas pakokeino siirtää ajatukset hetkeksi syrjään surusta.

– Näin jälkeenpäin olen iloinen, että tartuin rautaan, enkä vaikka viinapulloon, Anni Vuohijoki sanoo.

Lue myös: Alkoholista luopunut Ilona: ”Näin elämäni muuttui”

Maailman vahvin tyttö

Annin kunto kasvoi ja lihakset kehittyivät. Treenillä ei kuitenkaan ollut määränpäätä. Kun ystävä heitti haasteen nostaa penkkipunnerruksessa 80 kiloa, Anni tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

– Halusin näyttää, että tavallinen nainen pystyy siihen. Samalla päätin, että minusta tulee maailman vahvin tyttö. Ajattelin, että sitten olen myös henkisesti maailman vahvin.

”Ajattelin, että sitten olen myös henkisesti maailman vahvin.”

Anni Vuohijoki alkoi treenata enemmän kuin koskaan, sillä ensimmäistä kertaa hänellä oli tavoite. Samalla treeni alkoi olla muutakin kuin surun käsittelyä. Vaikka suru vieläkin masensi tavallista Annia, urheilija-Annille kaikki oli mahdollista.

– Tajusin, että fyysinen voima on minun juttuni ja potentiaalia riittäisi saavuttamaan hullujakin tavoitteita.

Vuoden päästä Anni lunasti lupauksensa ja nosti penkistä 80 kiloa.

Lue myös: Liikunnalliset naiset kertovat, kuinka pitävät motivaation yllä

Pettymys joka muutti kaiken

Anni Vuohijoki ryhtyi harrastamaan voimanostoa tosissaan ja saavutti lajissa kahdesti nuorten Euroopan mestaruuden. Laji vaihtui painonnostoon, Anni jätti työnsä tuulivoimaloita suunnittelevan yrityksen työmaapäällikkönä ja alkoi johdonmukaisesti raivata tietään olympialaisiin.

Hän hankki asunnon mahdollisimman läheltä treenipaikkaansa, kieltäytyi kavereiden kinkereistä ja seurasi orjallisesti valmentajansa laatimia treeni- ja ruokaohjelmia.

”En voi olla pelkkä kisatavoitteiden orja. Minun pitää myös nauttia matkasta kohti unelmiani.”

Vuoden 2015 viimeinen kilpailu, MM-kisat, päättyi kuitenkin pettymykseen. Hyvästä kunnostaan huolimatta Anni jäi ilman tulosta. Hän istui valmentajansa kanssa alas, käsitteli kisapettymystä ja puntaroi tilannetta.

– Olin pakottanut itseni menestymään painonnostossa ja sulkenut pois koko muun elämän. Lajin kannalta pakottaminen on huono asenne: lihastyö hidastuu. Nostoon saa toivottua vauhtia vain rentoudella.

Anni päätti tavoitella olympiapaikkaa uudella tavalla.

– En voi olla pelkkä kisatavoitteiden orja. Minun pitää myös nauttia matkasta kohti unelmiani.

Anni oli tehnyt uransa tärkeimmän oivalluksen: urheilulle voi elää, mutta se ei saa olla koko elämä.

Lue myös: Mitä tehdä, kun treenikipinä sammuu?

Surusta voikin puhua

Anni Vuohijoki alkoi löytää painonnostoon samaa riemua, jota oli tuntenut jalkapalloilussa ennen veljensä kuolemaa. Jokainen treeni tuntui arvokkaalta, kun hän kannusti itseään ja keskittyi siihen, miltä harjoitus tuntui kropassa juuri sinä päivänä.

Elämään mahtui muutakin kuin urheilua. Diplomi-insinööriksi valmistunut Anni päätti pyrkiä opiskelemaan lääkäriksi, ja pääsykokeisiin lukeminen loi uutta rytmiä päiviin.

Merkittävin muutos oli se, että Anni uskalsi vihdoin pysähtyä surunsa äärelle. Hän alkoi pikkuhiljaa puhua menetyksestään ja kohdata ihmisiä avoimemmin. Enää hän ei työntänyt surua pois tekemällä koko ajan jotain.

– Vahvinkaan nainen ei ole henkisesti haavoittumaton.

Anni opetteli käsittelemään myös urheilu-uraan liittyviä tunteita, pettymyksiä ja onnistumisia ja puhui niistä avoimesti valmennustiiminsä kanssa. Hän alkoi tehdä itselleen fiksuja, eteenpäin luotaavia kysymyksiä.

”Vahvinkaan nainen ei ole henkisesti haavoittumaton.”

– On turha pähkäillä, miksi en voisi tehdä Suomen ennätystä. Mieluummin mietin, kuinka tekisin sen.

Jos vaikka takakyykyt tökkivät, Anni ei jää murehtimaan, miksi jalat ovat väsyneet, vaan on kiitollinen siitä, että saa sarjan kuitenkin pakerrettua läpi.

– Ammattiurheilijan pitää piiskata itseään mutta olla myös armollinen ja kiltti itselleen.

Lue myös: Muistisairas Jukka ja puoliso Minna: ”Kuin joka päivä häviäisi joku tärkeä taito”

Ihanat, hitaat aamut

Kun Anni nykyään herää aamuisin, hän jää hetkeksi sänkyyn makoilemaan. Kirkastuvaa päivää on mukava ajatella. Anni miettii valmiiksi muutamia tähtihetkiä, joita voivat olla kampaajalla käynti tai uusien treenitrikoiden käyttäminen.

Annin haluaa elää niin, että jokaisesta päivästä on tarinoita onnellisia kerrottavana. Pienistäkin saavutuksista kannattaa iloita.

– Siivouksen jälkeen ihastelen kiiltäviä pintoja. Kun valmennettavani tekee puhtaan kyykyn, tuuletan.

Annin tavoitteena on olla Tokion olympialaisiin 2020 mennessä niin tikissä kunnossa, että valitsijoiden ei tarvitse hetkeäkään miettiä, kuka lähtee edustamaan Suomea. Se vaatii paljon älykästä harjoittelua mutta myös itsevarmuutta.

– Tokion-koneessa istuessani en enää hämmästele, vaan tiedän olevani oikeassa paikassa.

Lue myös:

”MS-tauti on tuonut taistelijaluonteeni esiin”

Kasvonsa pahasti polttanut: ”Tinderiin meno vaatii rohkeutta”

Hyvinkään ammuskelussa pahasti haavoittunut naispoliisi: ”Vietin neljä vuotta sairaalassa”

Aivoinfarktista toipunut Saara: ”Aivoinfarkti on totta vaikka se olisi lievä”