Leskeksi jäänyt Christina Tuomainen löysi ilon, kun ystävä houkutteli hänet uuden lajin pariin.
Tuomaisten perhe oli ollut viikonlopun Tukholman-risteilyllä parin ystäväperheen kanssa, joten iltapuuhiin ryhdyttiin tammikuisena sunnuntai-iltana ajoissa. Tytöt Tia ja Nea vetäytyivät yläkertaan nukkumaan. Christina ja Matti naureskelivat reissun tapahtumille ja laittoivat seuraavan päivän työvaatteita valmiiksi tuolinselkämyksille.
Christinan viikatessa paitaa Matti hoippui luokse ja lysähti vaimonsa syliin. Christina luuli, että mies pelleili.
Kun Matin suusta kuului vain korinaa, Christina ymmärsi tilanteen vakavuuden ja soitti hätänumeroon. Apu lähti saman tien matkaan.
Mies vietiin ambulanssilla sairaalaan, ja Christina jäi turtana keittiöön istumaan. Mitä äsken tapahtui? Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Mielessä vilisi arkisia asioita, tyhmä pieni kina risteilyllä. Miksi hän ei mennyt joraamaan pappabiisejä Matin kanssa, joka oli ollut niin tohkeissaan uusista tanssikengistään.
Lue myös: Nanna Karalahti purkaa vaikeaa elämäntilannetta hikitreenillä
Hyvästit rakkaalle
Uusia tanssiinkutsuja ei tullut. Terve, 51-vuotias, rakennusmiehenä työskennellyt Matti oli saanut pahimman mahdollisen aivoinfarktin, lukinkalvonalaisen aivoverenvuodon. Hän koki aivokuoleman kaatuessaan Christinan syliin. Sairaalassa todettiin seuraavana päivänä, että toivoa ei ollut.
Tia ja Nea tulivat koulusta taksilla sairaalaan. Tavatessaan Christinan aulassa he lukivat suru-uutisen hänen kasvoiltaan. Tehovalvontakoneet kytkettiin pois päältä.
– Saimme hyvästellä Matin, ja kaupungin kriisipäivystys otti minut ja tytöt hoiviinsa.
Seuraavien viikkojen aikana koti täyttyi sukulaisista ja ystävistä. Yksi toi ruokaa, toinen siivosi ja kolmas leipoi lasten kanssa sämpylöitä. Christina tärisi sohvankulmassa.
– Oli lyöty olo, jopa hengittäminen oli vaikeaa. Koko elämä tuntui pysähtyneen.
Matti haudattiin hienot tanssikengät jalassaan.
Team Tuomainen
Christina ja Matti olivat olleet yhdessä 17 vuotta. Siinä ajassa oppii valmistamaan toiselle täydellisen munakkaan ja täydentämään puolison lauseita.
Suhteen ensihuuma kesti pitkään, sillä pari muisti huomioida ja koskettaa toisiaan arjessa. Pikkulapsiaikana väsymystä tasoiteltiin hassuttelemalla ja vitsailemalla. Christina näyttää kuvia häämatkalta vuonna 2005. Matti ajaa skootteria Tia edessään ja Nea takanaan. Kolmikko virnistelee hiusten hulmutessa lempeässä tuulessa.
– Team Tuomainen vauhdissa. Otimme lapset aina kaikkialle mukaan, eikä perheessämme säästelty rakkautta.
Tuomaisilla halailtiin ja pussailtiin joka päivä. Tehtiin makaronilaatikkoa ja käytiin lätkämatseissa. Tavallista hyvää ja sujuvaa arkea.
Kun toinen tiimiläinen kuoli, koti hiljeni. Kahvinkeitin ei enää pärähtänyt aamulla käyntiin ja laskenut Christinalle tuoretta kahvia. Kukaan ei tullut vastaan, kun Christina palasi töistä, eivätkä miehen avaimet enää kilahtaneet eteisen pöydälle illalla. Ikävä lamautti Christinan. Hän ei jaksanut edes kävellä portaita yläkertaan suihkuun.
– Joku oli ryöstänyt tulevaisuutemme. Ei tulisi lauantaisia kävelylenkkejä, ei eläkepäiviä Espanjassa.
Roolit vaihtuivat, lapset tukivat äitiä. Tia ja Nea veivät roskat ja silittivät poskea. Saivat he toki terapia-apua itsekin.
Öisin Christina ei saanut isossa vuoteessa unta. Hän rutisti Matin vanhaa T-paitaa ja itki.
Ikävä sanoiksi paperille
Ensimmäinen vuosi Matin kuoleman jälkeen oli pahin. Päivät toistivat itseään.
Christina helpotti arkeaan lyhentämällä työpäiväänsä tilintarkastajana. Näin hän ehti nukkua päiväunet ja jaksoi laittaa tytöille ruokaa sekä kuskata heitä illalla cheerleading- ja sirkustreeneihin.
Vapaa-ajalla Christina käveli luonnossa ja istuskeli kalliolla sanoittamassa tunteitaan paperille. Kevyt liikunta ja kirjoittaminen auttoivat hieman. Silti luonnon puhkeaminen keväiseen kukkaan syvensi alakuloa ja kaupankassan hymy ahdisti. Toisilla elämä jatkui, hän itse oli umpiossa. Mikään ei tuntunut miltään.
– Osa minusta oli kuollut Matin mukana. En osannut iloita enää mistään.
Mustimpana hetkenä Christina ajatteli ajavansa rekkaa päin. Silloin hän muisti Tian ja Nean ja säikähti itsekin ajatustaan.
Christina myi perheen vanhan auton, sillä sitä ajaessaan hän muisti aina Matin kädet ratilla. Oma uusi kirppu, pikkuinen Hyundai, piristi edes hieman.
Auton vaihto oli ensimmäinen konkreettinen askel, josta Christina sai voimaa uuteen elämään. Hän pakkasi Matin tavarat pikkuhiljaa pois. Ensin kahvikupin tiskipöydältä, sitten hammasharjan lavuaarin reunalta. Miehen jääkiekko- ja jalkapallovarusteet annettiin ystäväperheiden lapsille. Vaatteet Christina vei kierrätykseen, paperit silppuriin. Yhteen laatikkoon hän kätki Matin sekalaisia tavaroita, valokuvia ja kellon ja nosti sen vaatekaappinsa ylähyllylle.
Silti Christina mietti Mattia koko ajan. Mies tuntui istuvan hänen olkapäällään.
– Satutti, kun ihmiset hokivat, että aika auttaa. Ikävöidessä yksikin tunti on sietämätön.
Minuutit matelivat erityisesti pariskunnalle tärkeinä juhlapäivinä.
Lue myös: Satoja kilometrejä juokseva Jarmo: ”Ultrajuoksu auttaa surutyössä”
Katse eteenpäin
Matin syntymäpäivä ilman päivänsankaria tuntui Christinasta jopa pahemmalta kuin hautajaiset. Oli niin ikävä. Koska Mattia ei voinut herättää aamiaisella, Christina pakkasi mansikkaleivokset kassiin ja meni tyttöjen kanssa Matin haudalle syömään ne. Siitä tuli uusi perinne.
Uusien tapojen luominen vanhojen tilalle toi elämään vaivihkaa uutta tempoa. Hääpäivänä Christina repäisi ja lähti Tallinnaan ystäviensä kanssa.
– Jorasin hiki päässä aamuun asti, sillä tanssiessani tunsin olevani elossa.
Christina sai vertaistukea Nuorten Leskien ryhmästä ja oivalsi, että ei ole ainoastaan leski vaan myös äiti ja nainen, jolla on elämää edessään. Christina oli alkanut kirjoittaa sekavia ajatuksiaan paperille Matin kuoltua. Hän huomasi raapustavansa ylös muitakin tunteita kuin kaipuuta. Tulevaisuudentoiveitakin.
– Katsomalla eteenpäin opettelin rakastamaan itseäni yksikkönä, en Matin vaimona.
Tuomaisten tyttöjen perhedynamiikka muodostui uudenlaiseksi. Noin vuoden kuluttua miehensä kuolemasta Christina pystyi taas olemaan oikeasti äiti, ei ainoastaan ruuanlaittaja ja kuski.
Ensimmäisenä isänpäivänä perheeseen otettiin kissa ja pian toinenkin. Amelia ja Maikki piristivät. Pian Christina huomasi hymyilevänsä kissojen touhuille tai tyttöjen kinalle pitsantäytteistä. ”Akkatalossa” uskallettiin taas näyttää arkisia tunteita. Cristinasta tuntui hyvältä, että lapset pystyivät jälleen olemaan lapsia.
Panssari saa murtua
Tunteita tulvillaan olivat myös ensimmäiset rollerderbytreenit, joihin Christina uskaltautui reilu vuosi sitten parin kaverin vinkistä. Aiemminkin hän oli yrittänyt lähteä mutta ei ollut päässyt sängystä ylös. Liikuntainto oli ollut pitkään kateissa, eikä rohkeus uuden ryhmälajin pariin ollut vielä riittänyt.
Nyt aika oli oikea. Christina tunsi itsensä bambiksi liukkaalla jäällä yrittäessään väistellä ohi suhahtavia konkarirullaluistelijoita. Ja oli aivan innoissaan.
– Kukaan ei mollannut, vaan jatkuvasti joku läppäsi kannustavasti olkapäähän.
Christina kävi treeneissä pari kertaa viikossa, ja kunto kasvoi. Pian punnerrukset, pomput ja luistelu sujuivat, ja Christina pääsi sisään lajiin. Treenatessa kaikki muu unohtui ja hän tunsi olevansa yksi jengistä.
Rollerderbyn fyysisyys kiehtoi Christinaa, eikä hän pelännyt mustelmia ja kolhuja. Päinvastoin, kontaktilaji antoi huikean tunteen elossa olemisesta. Hierojakin sanoi Christinan kropan pehmenneen ja kireyksien lauenneen, vaikka raajat olivat saaneet iskuja.
Christina vapautui myös henkisesti ja sai hikoillessa entistä pilkettä silmäkulmaansa.
– Matin kuoleman jälkeen rakentunut suojapanssari mureni. Pystyin taas nauramaan ja touhuamaan jännittämättä.
Joukkuekaverit viesteilivät treenikuvioista, ja touhua riitti myös treenien ulkopuolella.
Lue myös: Liikunta on paras lääke stressiin, mutta mikä on oikea annos?
Värit palaavat elämään
Tuomaisten keittiössä helsinkiläisessä rivitalokodissa komeilee tuliterä valkoinen ruokapöytä. Olohuoneen sohvakin on juuri vaihtunut uuteen, konjakinväriseen.
Matin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Christina ei pidä hänen kuviaan esillä, mutta Matti elää muistoissa ja sydämissä. Hän kulkee enkelimiehenä mukana Christinan nilkkaan tatuoidussa M-kirjaimen muotoisessa enkelinsiipikuviossa.
Christina on uuden äärellä, ja tulevaisuudessa näkyy mustan sijaan värejä. Tyttäret ovat 14- ja 16-vuotiaita, tekevät kasvonaamioita ja poikaystäviäkin on. Tyttären taluttaminen alttarille Matin roolissa sitten joskus ei itketä.
Christinan arjessa olisi tilaa uudelle kumppanille, jonka kanssa kokkailla ja matkustella. Kuolema opetti Christinalle jotakin rakkaudesta: sitä ei voi säästellä.
– Voi sitä raukkaa, joka joutuu ylitsepursuavan rakkauteni kohteeksi. Minulla on niin paljon tunteita ja annettavaa.
Tunnepitoinen tulee varmasti olemaan myös Christinan seuraavan unelman toteutus. Hän haluaa nukkua laavulla Lapissa.
Jos revontulet näkyvät, elämään räiskyy taas lisää värejä.
Lue myös:
Hektinen arki ei estä Sallan treenejä: ”Tingin monesta asiasta ehtiäkseni liikkua”
Äidit kertovat, miten liikkua lasten kanssa: ”Pokémon Go -peli on arkemme pelastus”
Susanna Rahkamo ja Petri Kokko: ”Urheilu-uran jälkeen olimme ihan lopussa”