Koululiikunta on traumatisoinut monta sukupolvea.
Kun aikuiset muistelevat kouluaikojaan, ei mene kauan, kun joku avautuu karmeista liikuntatunneistaan. Yksi kertoo hiihtäneensä ympäri koulua naama kyynelistä ja räästä märkänä, toinen taas riipineensä kämmenensä verille yrittäessään kiivetä köyttä ylös. Vain synnytys- tai armeijatarinat vetävät vertoja koululiikunnan traumajutuille.
Mikä koululiikunnassa mättää?
Tunteet pinnassa
Koululiikunta vaikuttaa koululaiseen vahvasti, onhan se aivan omanlaisensa kouluaine. Liikunta on lukuaineita vapaampaa, eikä sitä ole sidottu oppikirjoihin tai luokkahuoneeseen. Sen välineenä ei ole kynä, harppi tai piirtoheitin, vaan oma keho. Liikuntatunnilla on riisuuduttava – myös henkisesti: Onnistumisen ja epäonnistumisen näkevät kaikki.
Liikunnassa tunneskaala on muutenkin laajempi kuin muissa aineissa. Tunneilla koetaan tietysti iloa ja ylpeyttä, mutta myös huolta, kammoa ja häpeää.
Lapsen maailma on omanlaisensa. Harmit ja mokat, jotka ovat aikuiselle pieniä, voivat painua lapsen sisimpään mustaksi möykyksi.