Naisjääkiekkoilijan arki Suomessa on junnujen kanssa treenaamista ja arjen hallintaa. Hyökkääjä Susanna Tapani toivoo, että lajin arvostuksen nousu näkyisi palkkatileillä.
Susanna Tapani oli jo 14-vuotias, kun hän ryhtyi pelaamaan jääkiekkoa. Kotikaupungissa Laitilassa paikallisen jääkiekkoseuran vuotta nuoremmat pojat tarvitsivat lisää pelaajia, ja valmentaja oli huomannut, että eräs ringetteä pelaavaa tyttö osaa luistella. Valmentaja päätyi kysymään, josko häntä kiinnostaisi liittyä joukkueeseen.
Ensin tyttö kieltäytyi, mutta muutaman kuukauden päästä hän meni lopulta kokeilemaan miten pärjää ainoana tyttönä poikien joukossa. Murrosiässä poikien kanssa pelaamisessa oli toki haasteensa, sillä Susannalle piti esimerkiksi järjestää erillinen pukuhuone.
Silti jääaika ja uuden oppiminen vetivät puoleensa.
”Aluksi tilanne oli kaikille vähän erikoinen, mutta pääsin nopeasti mukaan joukkueeseen. Pojat ottivat hyvin mukaan, ja aloin viihtyä joukkueessa,” nyt 28-vuotias Suomen A-maajoukkueen keskushyökkääjä kertoo.
Susanna Tapani tahkoaa junnukiekkoa & maajoukkueleirejä
Kun Susanna huomasi oppivansa nopeasti jääkiekon salat, innostus kasvoi. Poikien kanssa treenaamisesta ja pelaamisesta on vuosien aikana tullut huippunaisjääkiekkoilijan arkea. Aikaisempina vuosina Susanna on pelannut alle 18-vuotiaiden peleissä, nyt hän on ainoastaan treenannut TuTon A-junioreiden kanssa.
Poikien kanssa pelaaminen on välttämättömyys, sillä Suomessa on niin vähän naispelaajia, ettei naisten liigassa pystyisi kehittymään.
Susannankin jäällä viettämä aika on tehnyt hänestä mestarin. Hänestä on tullut kahden lajin huippu-urheilija, jolla on neljä MM-kultaa ringetessä ja useita arvokisamitaleja jääkiekossa.
Nuorten kanssa pelaaminen on Susannasta kivaa, mutta hän myöntää, ettei poikien kanssa välttämättä olla ihan samalla aaltopituudella. Se kuitenkin riittää, että on yksi yhteinen kieli, jääkiekko.
”Koska pelaan myös ringetteä, saan sieltä joukkuepelaamisen sosiaalisen puolen. Ilman sitä en olisi varmaan jaksanut,” hän pohtii.
Myös jääkiekon maajoukkue tarjoaa joukkuelajille ominaista yhteisöllisyyttä, sillä maajoukkueleirejä on melkein joka kuukausi.
”Minulle maajoukkue on se oma joukkue. Kun vaihtuvuus ei ole kovin suuri, ihmisistä tulee tärkeitä.”
Ihmissuhteet korostuvat Susannan mukaan naisjoukkueessa. Valmennustiimi on tehnyt paljon työtä, jotta joukkueen sisällä on hyvä henki ja avoin ilmapiiri. Mitä enemmän joukkueelle on tullut kisamenestystä, sen tärkeämpää on myös hyvä henki − kun katseet ovat kohdistuneet joukkueeseen, myös suorituspaineet kasvavat.
”Ongelmat ratkotaan saman tien, samaan tapaan kuin työyhteisöissäkin. Olemme työstäneet paljon sitä, että nuorten, uusien pelaajien olisi helppo tulla mukaan. Joukkuehenki on vähintään puolet pelaamisesta, ja varsinkin turnauksissa sillä tärkeä osa.”
Maajoukkueeseen kuuluminen on tärkeää myös siksi, että ammattimaisesti pelaavat naiset saavat elää leireillä ja turnauksissa ammattiurheilijan elämää. Silloin voi rauhassa keskittyä urheiluun, eikä tarvitse miettiä työasioita tai huolehtia kaupassa käynnistä, ruoanlaitosta, pyykinpesusta tai siivoamisesta. Kotona kun monen vapaa-aika menee noiden arkisten asioiden parissa.
Kohti olympialaisia
Panostus naisleijonien valmennukseen on tehnyt tehtävänsä; menestystä on tullut ja samalla kiinnostus peleihin on kasvanut. Koko kansa huokasi syvään, kun vuonna 2019 mestaruusottelussa videotuomari hylkäsi Suomen kultamaalin. Arvostus ei kuitenkaan näy pelaajien pankkitileillä.
”Ensimmäisinä maajoukkuevuosina ajattelin, että pelaaminen on harrastus enkä ajatellut meidän olevan ammattilaisjoukkue. Nyt kun jokainen maajoukkuepelaaja treenaa ammattimaisesti ,on haastavaa, että meiltä vaaditaan paljon, mutta siitä ei makseta meille,” hän pohtii.
Susanna yrittää olla miettimättä epätasa-arvoa, mutta pakostakin se käy mielessä. Varsinkin kesäisin, kun hän treenaa miesammattilaisten kanssa.
”Välillä mietin, että vaikka treenaan ihan samalla tavalla, vieressä luisteleva mies tienaa miljoonia. Itse joudun suurin piirtein maksamaan, että saan treenata. Lähtökohta on epäreilu.”
Hän koettaa ajatella, että laji on vielä nuori ja koko ajan asiat menevät eteenpäin. Ehkä jossain vaiheessa on mahdollista, että yhä useampi nainen voisi pelata ammattilaisena.
Yksittäisiä ammattilaispelaajia naisissakin toki on jo nyt, ja yksi heistä on Susanna. Alkusyksystä hän pelasi Venäjällä naisten liigassa kiinalaisen KRS Vanke Raysin pelipaidassa. Helmikuussa pelattavien olympialaisten vuoksi visiitti oli kuitenkin lyhyt. Koska kisat ovat Kiinassa, maan joukkueet tekivät vain pätkäsopimuksia ulkomaalaisten kanssa. Näin voidaan antaa Kiinan maajoukkuepelaajille peliaikaa.
”Näin ei todellakaan toimittaisi miesten ammattilaissarjoissa, mutta järjestely sopi minulle. En olisi voinut lähteä koko kaudeksi, sillä haluan valmistautua olympialaisiin Suomessa.”
Tutut ympäristöt Turussa helpottavat valmistautumista. Siihen kuuluu maajoukkueleirien ja fysiikkatreenien lisäksi runsaasti jääaikaa junnujen kanssa. Lisäksi hän pelaa ringeten SM-sarjaa Raision Nuorisokiekon riveissä. Päivisin hänellä on paljon vapaata, joten hän tekee ringetteseuralleen toimistotöitä.
”En osaa vain olla, ja päivät ovat yksinäisiä, kun kaikki kaverit ovat töissä tai koulussa. Työ on hyvää vastapainoa urheilulle ja samalla saan CV:hen muutakin kuin pelaamista.”
Susanna Tapani on tienraivaaja
Keväällä, olympialaisten jälkeen, Susanna palaa takaisin Venäjälle ammattilaiseksi. Siellä olosuhteet ovat täysin erilaiset, kuin mihin Susanna on tottunut. Pelaajilla on omat hotellihuoneet, ja joukkueella oma kokki, joka laittaa ruoat sekä huoltaja, joka pesee pyykit hallilla. Näin arkisia asioita ei tarvitse miettiä, ja pelaajat voivat keskittyä vain pelaamiseen.
”Kun on tottunut hoitamaan arjen itse, tulee siitä, että joku muu hoitaakin ne, hieman anteeksipyytelevä olo. Kun sitten makaa päivät hotellihuoneessa tekemättä mitään, tuntuu se oudolta. Ja siitä saa vielä palkkaa!” Susanna naureskelee.
Vaikka palkka ei ole verrattavissa miesten saamiin korvauksiin, on Susannasta tärkeää, että naiset saavat ammattilaiskokemuksia. Nämä naiset raivaavat pienin askelin tietä tuleville pelaajille.
Myös se, että lajin sisällä on nähty, kuinka paljon naiset harjoittelevat, on lisännyt naisjääkiekkoilun arvostusta. Eikä sekään pahaa tee, että yleisö on alkanut viihtyä maajoukkueen pelien ääressä. Ehkä kiinnostus tuo myös pikkuhiljaa rahaa naisjääkiekkoilun kehittämiseen.
”Ansaitsisimme enemmän, mutta ei rahaa tule yhtäkkiä miljoonia, vaan ensin pitää saada lajin tasoa nousuun. Se on pitkä tie.”
Lue myös:
Jääkiekkomaalivahti Noora Räty: ”En juuri nauti syömisestä”
Amanda Rantanen: ”Olen itselleni futiksen ansiosta lempeämpi”