Minna Aalto, 41, harrastaa useita eri lajeja yhdistelevää niaa. Hän ihastui siihen, että lajissa pääsee pintaa syvemmälle.
”Minulla ei oikeastaan ollut liikuntataustaa ennen niaa. Harrastin lapsena musiikin lisäksi lähinnä arkiliikuntaa: metsässä kävelyä, uintia ja pyöräilyä. Nuorena aikuisena tykkäsin käydä tanssimassa baareissa, vaikka olen ollut raitis koko ikäni. Ja yliopistoaikoina koetin harrastaa joogaa ja aeroboxingia, johon vähän tykästyinkin, koska siinä oli lyöntejä ja musaa mutta ei liian vaikeita koreografioita.
Viisitoista vuotta sitten törmäsin niaan. Minulla oli sitä kohtaan ennakkoluuloja, koska kyse on amerikkalaisesta lajista eikä minulla ollut ryhmäliikuntataustaa. Minulla oli kuitenkin hauskaa heti ensimmäisellä tunnilla.
Nia on energisoivaa tanssillista ryhmäliikuntaa. Se on fuusiolaji, jossa on elementtejä eri tanssilajeista, kamppailulajeista ja kehonhuoltotekniikoista mutta joka on enemmän kuin osiensa summa. Minua puhuttelee niassa se, että siinä huomioidaan kehollisuuden lisäksi mieli, tunteet ja myös henki, mitä se itse kullekin sitten tarkoittaakin. Joillekin tämä lähestymistapa ei sovi ollenkaan, mutta itse hain lajia, jossa mennään pintaa syvemmälle.
Tunneilla puhutaan paljon aistimisesta. Ohjaaja vie huomionsa omaan kehoonsa ja ohjaa myös osallistujia kääntämään katseen sisään päin. Koko ryhmä saattaa esimerkiksi aistia omaa vasenta olkapäätään ja sen suhdetta taustalla olevaan musiikkiin ja juuri siihen liikkeeseen, mitä ollaan tekemässä.
Niassa on pehmeyttä, mutta myös actionia.
Nia ei kuitenkaan ole pelkkää pehmeää huojumista. Sanon aina, että jos se olisi, minä en olisi lajia kauan katsellut! Siinä on pehmeyttä, mutta myös actionia, potkuja ja lyöntejä. Jos nian on tarkoitus tukea kokonaisvaltaista hyvinvointia, molempia puolia tarvitaan. Nian harrastajista syntyy myös helposti yhteisö. Tunneilla on vain niin hauskaa, että siellä on helppo tutustua toisiin.
Jonkinlainen rajapyykki oli se, kun Ann Christiansen tuli alkuvuodesta 2005 Saksasta Suomeen pitämään viikonlopun mittaista workshopia. Huomasin silloin, miten moniulotteista kehollisuus voi olla, ja että se ei rajoitu siihen, mitä tunnilla tehdään. Itsellenikin yllätykseksi hakeuduin white belt -vyötason koulutukseen, joka antaa valmiudet ohjaamiseen. Aloin sijaistaa opettajaa, ja sen jälkeen olen ohjannut tunteja eri paikoissa. Välissä on ollut suvantokausia, jolloin olen pitänyt taukoa opettamisesta. Niiden aikana tekemisen ilo on löytynyt uudelleen.
Nyt nelikymppisenä minua kiehtoo muuttuva kehoni ja se, miten nia voi tukea toiminnallisuuttani. Haluaisin olla terve ja energinen myös vanhemmalla iällä. Opettajana toivon, että pystyn vastedeskin kutsumaan ihmisiä tanssilattialle ja avaamaan ajatusta, että on ok olla ihan minkä muotoinen ihminen tahansa.”
Lue myös:
Hanna Pakarinen: ”Tarvitsen selkeän tavoitteen”
Retkiluistelija Pia Hytönen: ”Jokainen päivä luistimilla on erilainen”