Elina Hirvonen inhosi koulussa liikuntaa, mutta kun uupumus nujersi aikuisiällä sängyn pohjalle, jooga nosti hänet sieltä ylös. Hiljalleen löytyi liikunnan ilo, joka on tuonut elämään henkistä voimaantumista ja fyysistä voimaa.
Helsingissä on pimeä marraskuinen aamu, kun Elina Hirvosen läppäristä avautuu aurinkoinen näkymä Costa Rican rannoille. Elina sytyttää kynttilät, levittää joogamaton olohuoneen lattialle ja aloittaa lempeän liikkeen ruutuun astelevan joogaohjaajan ohjeistamana. Vartalo herää ja tuntuu kuin se olisi taas elossa, ihan kuin siinä olisi pikkiriikkisen voimaakin jäljellä.
Edelliset viikot ovat menneet sumussa. Sängystä nouseminen, käveleminen tai vaikka vain puhelinsoitto ystävälle ovat tuntuneet Elinasta isoilta, lähes mahdottomilta ponnistuksilta.
Huimauskohtaukset ja migreenit olivat vaivanneet jo pitkään, välillä henki ei kulkenut kunnolla ja oksetti. Kun Elina sitten lyyhistyi kesken kävelylenkin kadulle ja ympäröivä maailma vilisi silmissä, hän varasi ajan lääkärille.
– Epäilin, että minulla on jokin elimellinen sairaus, kuten aivokasvain, mutta hetken minua tutkittuaan lääkäri kysyikin, että voisinko olla uupunut? Olin jo pitkään pusertanut töitä ja ajatellut, että pitää vain jaksaa. Jos en jaksanut, ihmettelin, mikä minussa on vikana.
Lääkärin kysymyksen jälkeen kyyneleet valuivat vuolaina poskille, ja Elina ymmärsi mistä on kyse. Tuntui kuin oivallus uupumuksesta olisi jo itsessään keventänyt painontunnetta rinnassa. Elina on freelancer, ja takana oli pitkä ja intensiivinen työrupeama. Hän oli kirjoittanut kirjaa ja tehnyt dokumenttielokuvaa. Kun lapset menivät iltaisin nukkumaan, Elina jatkoi töitä puoleenyöhön eikä juurikaan pitänyt lomapäiviä. Kuormitus oli hiipinyt vaivihkaa.
Monikerroksinen uupumus
Ongelmallista oli, ettei sovittuja töitä ja projekteja voinut peruuttaa tai siirtää noin vain. Toipumistakin oli ”järjesteltävä”. Elina aloitti terapian, sillä tuohon neljän vuoden takaiseen elämäntilanteeseen liittyi myös syvempiä ristiriitoja.
– Kuormitukseni oli monikerroksinen. Terapiassa aloin käsitellä suorittamiseen sekä tarpeiden ja rajojen tunnistamiseen liittyviä asioita. Ymmärsin, että siihen rytmiin, joka minut oli uuvuttanut, en voi enää palata. Aloin sanoa ”ei” ilmaisille töille ja pyytää enemmän niistä, joita tein.
Uupumus oli myös fyysistä huonoa oloa ja voimattomuutta, joten Elina yllättyi, kun helpotus löytyi liikunnasta – asiasta, joka oli ollut hänelle lähinnä epämiellyttävä muisto kouluajoilta.
– Olo oli fyysisesti niin huono, että se varmaan herätti kaipuun tuntea omassa kehossa edes vähän eloa ja elinvoimaa.
Aamuisesta joogahetkestä tuli käänteentekevä. Elina alkoi herätä ennen muuta perhettä, laittoi puuron kattilaan porisemaan ja rullasi joogamaton olohuoneeseen. Oman joogahetkensä jälkeen Elina kömpi takaisin sänkyyn, jonne puoliso toi hänelle kahvin. Näistä lempeistä aamuista alkoi rakastava suhde liikuntaan.
Salaa vahva
Elina sanoo olevansa nykyään nautiskeleva liikkuja, jolle tärkeintä on, ettei liikuntaan liity minkäänlaista suorittamisen tunnetta. Hän on löytänyt liikunnan ilon, ja sen varjeleminen on psykologisesti tärkeää.
– Olen toki huomannut, että kun voimani kasvavat, nautin siitä. Että oho, minäkö nostan pakaroillani maasta 110 kilon edestä painoja, seison käsilläni seinää vasten ja vedän kuminauhan varassa leukoja. Olen salaa vahva, Elina sanoo hymyillen.
Ilo ja nautinto ovat Elinalle tärkeitä, koska kouluaikoina liikunta oli hänelle lähinnä myrkkyä. Hän jopa viivasi lukujärjestyksestään liikuntatunnit ruskealla tussilla yli, koska inhosi niitä niin paljon. Jälkeenpäin se tuntuu traagiselta.
– Se on tosi sääli, sillä liikunnanopetuksen tarkoitushan olisi jättää kaikille lapsille liikkumisen ilo, ei vain niille, jotka ovat hyviä.
Elina oli luokkansa pienin ja lyhyin. Muistoissaan hän on aina se, jonka vuoksi joukkue hävisi viestijuoksun tai se, joka valittiin viimeisenä pesisjoukkueeseen.
Vapaa-ajallaan hän tykkäsi kiipeillä puissa, uida ja pyöräillä, mutta liikuntatunneilla hän koki olevansa vääränlainen – liian pieni ja hidas. Iloa ja intoa olisi voinut olla paljonkin, jos sitä olisi rohkaistu ja vaalittu.
– Liikunnasta tuli minulle häpeällistä ja nujertavaa. Rakensin identiteettini niin, etten ole se sporttinen tyyppi, vaan olen lukutyyppi.
Kunnes lukion liikuntatunnilla juostiin Cooperin testi. Elina yllätti itsensä ja muut. Hän juoksi paljain jaloin rikkinäisissä leoparditrikoissa ja oli luokkansa toiseksi paras. Hän olikin luontaisesti hyvä juoksemaan, mutta koska minäkuva oli muotoutunut aivan erilaiseksi, tuli suoritus hänelle itselleenkin yllätyksenä.
Usein kokemus siitä, että on vääränlainen kumpuaa ympäristöstä. Näin jälkeenpäin ymmärrän oikein hyvin, ettei minussa ollut mitään vikaa.
Huipulle asti
Omien kokemustensa vuoksi Elinaa ärsyttää tapa, jolla liikuntaan ja treenaamiseen liittyen esitetään tavoiteihmistyyppejä.
– Ikään kuin sinun tulisi muokata itsesi tietynlaiseksi, jotta voisit olla ”se sporttityyppi”. Jotta liikunnan ilon voi löytää, sen täytyy tapahtua rakkaudesta itseensä ja halusta tehdä itselleen hyvää.
Cooperin testin ja lukion jälkeen Elina lähti ystävänsä kanssa Intiaan ja Nepaliin neljäksi kuukaudeksi. Siellä he päättivät patikoida Himalajalle. Kun matkan varrella tuli ilmoitus lumivyöryistä ja osa kääntyi takaisin, Elina ja hänen ystävänsä jatkoivat matkaa pienen porukan kanssa. Lunta oli navan yli ja tavarat painoivat selässä, mutta ystävykset eivät antaneet periksi, vaan halusivat viimeiselle huipulle.
– Ja kun sitten pääsimme perille, katselin huipulta kaunista auringonlaskua ja tunsin suurta onnellisuutta siitä, että minulla oli voimaa jaksaa loppuun asti.
Vuosi sitten Elina oli perheensä, ystävänsä ja kummilapsensa kanssa patikoimassa Pallastunturilla. Kun 5-vuotias kummilapsi ilmoitti, ettei jaksa enää kävellä, Elina nappasi hänet reppuselkäänsä. Muut empivät pitäisikö kääntyä takaisin, mutta Elina ilmoitti, että hän kyllä kantaa lapsen perille asti.
– Aivan kuin Himalajalla niin myös Pallastunturilla koin suurta voimaantumista. Vaikka olinkin joskus se liikuntatuntien surkein, todellisuudessa minulla on voimaa tehdä itselleni tärkeitä asioita.
Ihana keho
Joogaa, punttisalia, pilatestunteja, juoksulenkkejä, ilmajoogaa, melomista, patikointia, kehonpainotreeniä ja tanssia.
Uupumus ja siitä toipuminen toivat Elinan elämään kokonaan uudenlaisen tavan vaalia omaa hyvää oloa. Osansa on myös personal trainerilla, jonka kanssa Elina treenaa kerran viikossa.
– Hän on ihana! Ulpu ei koskaan ole ollut laittamassa minua kuntoon, vaan olemme lähteneet siitä, mikä on minun tapani tehdä ja liikkua. Jos olen aivan poikki, teemme ilmajoogaa ja roikumme vain päät alaspäin ja rentoudumme.
Elina sanoo, ettei ole tehnyt aikuisiällä yhtään liikuntasuoritusta, josta ei olisi nauttinut. Uupumus opetti kuuntelemaan kehoa ja omia tarpeita tarkalla korvalla.
– Käyn esimerkiksi randomisti tanssitunneilla ja saan niistä joka kerta totaalisen nautinnon kokemuksen. Tai jos aloitan aamulla joogan ja huomaankin kaipaavani jotain vähän enemmän, vien harjoituksen voimatreenin ja hiitin suuntaan, koska kehoni selvästi kaipaa sitä.
Koska suhde liikuntaan ei ole ollut aivan mutkaton, Elina sanoo kokevansa erityislaatuista onnea siitä, että nyt hänellä on niin paljon uusia tapoja nauttia elämästä. Myös suhde omaan kehoon on tasoittunut.
– Rakastan omaa kehoani. Ainoa asia, joka ärsyttää on se, että kauppojen ylähyllyt ovat liian korkealla ja joudun pyytämään apua, jotta saan sieltä oliivipurkin, Elina nauraa.
Lue myös:
Kirjailija Riikka Ala-Harja: Keski-ikäisenäkin voi aloittaa uuden ja vaikean
Jenny Belitz-Henriksson selvisi uupumuksesta: ”Nyt tiedän, että elämä on lahja”