Nuorten EM-pronssia viime kesänä juossut aitajuoksija Viivi Lehikoinen, 19, rakastaa raakaa ja rankkaa loppusuoraa.
400 metrin aitajuoksu on todella vaikea laji, sillä samaan aikaan pitää olla sekä nopea että kestävä. Aiturin täytyy olla myös vahva, muttei liian lihaksikas, koska isot lihakset tuottavat enemmän maitohappoa. Eri ominaisuuksien välillä joutuukin jatkuvasti tasapainoilemaan. Pelkään eniten, että lihakseni kasvavat liikaa, ja varmistelen usein voimavalmentajaltani, ettei niin vain tapahdu.
Pääasiassa juoksu lähtee jalkalihaksista. Etu- ja takareisien sekä pakaroiden tulee olla kunnossa. Jos pakaralihakset eivät ole tarpeeksi vahvat, takareisiin tulee liikaa painetta ja vammoja syntyy helpommin. Voimakas keskivartalo taas auttaa pitämään oikean juoksuasennon yllä, jolloin juoksu kulkee vaivattomammin.
Viivi Lehikoinen nauttii itsensä haastamisesta
Treenaan yleensä kuudesta seitsemään kertaa viikossa. Juoksutreenien lisäksi pyöräilen ja teen muun muassa kyykkyjä ja rinnallevetoja salilla. Nautin itseni haastamisesta, mutten silti ajattele, että joka treenien jälkeen pitäisi olla hirveillä hapoilla.
Pienissä vaatteissa kisaaminen telkkarissa luo kieltämättä jonkun verran ulkonäköpaineita. Kroppaansa alkaa vertailla muihin juoksijoihin ja miettiä, ovatko omat reidet oikeankokoiset. Monesti olen myös pohtinut, miksi naisjuoksijoiden vaatteiden pitää olla niin niukat, sillä juoksun kannalta sillä ei ole mielestäni juurikaan väliä. En ole kuitenkaan kokenut niin paljon paineita, että asia olisi alkanut ahdistaa.
”Joka kerta jännitän, miten jaksan viimeiset metrit.”
”Loppusuora on paras osa kisaa”
Aitajuoksu vaatii sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, sillä laji on aika hullu. Todellinen kilpailu alkaa vasta 200 metrin jälkeen, ja lopussa saa taistella ihan tosissaan. Pikajuoksijaan verrattuna 400 metrin aituri on yleensä rauhallisempi, mutta sietää paremmin maitohappoja ja epämukavuutta.
Loppusuora on tosi raaka ja rankka, mutta samalla myös paras osa kisaa. Joka kerta jännitän yhtä paljon, miten jaksan viimeiset metrit muihin juoksijoihin verrattuna. Väsymyksen painaessa pitää myös olla tarkkana, ettei kompuroi viimeisiin aitoihin.
Aitajuoksussa hienointa onkin lajin vaikeus. Itsestään täytyy puristaa kaikki irti, pitää mielensä kurissa ja taistella maitohappoja vastaan. Nautin eniten kovasta kilpailusta ja siitä tunteesta, että tiedän olevani hyvässä kunnossa. Silloin kisaan voi lähteä itsevarmalla fiiliksellä.
Hyvä juoksu tuntuu rennolta
Laji on sikäli raaka, että vain ajalla on lopulta väliä. Ulkopuoliset näkevät ainoastaan tulokset, eivätkä sitä, miten hyvä tai huono juoksu todellisuudessa oli. Nuorempana otin häviämisen tai epäonnistumisen raskaasti. Nykyään yritän olla murehtimatta liikaa tuloksia ja miettiä sen sijaan, olenko tyytyväinen juoksuun.
Väkisin yrittämällä ei ikinä onnistu. Hyvä juoksu tuntuu rennolta ja nautinnolliselta. Sen aikana ei voi ajatella mitään muuta, vaan keskittyä vain yhteen aitaan kerrallaan. Parasta on, kun askel rullaa kuin itsestään eteenpäin ja mieli saavuttaa flow-tilan. Silloin en tiedä itsekään, mihin pystyn.