Sini Pyy: ”En usko, että minusta olisi tullut ammattiurheilijaa, jos en olisi vammautunut.”

Kelkkahiihtäjä Sini Pyy, vammautui 17-vuotiaana, mutta pyörätuoli ei ole estänyt häntä urheilemasta. Nyt hän tähtää kultamitaliin Pekingin paralympialaisissa.

Seitsemän vuotta sitten maaliskuussa lunta vihmoi niin, että näkyvyys oli hyvin huono. 17-vuotias Sini Pyy ajoi mummon hautajaisista Kittilästä kotiin Rovaniemelle ja pänttäsi takapenkillä lukion matikankokeeseen. Matkaa oli taitettu vasta puoli tuntia, kun letkan etummaisena oleva auto lähti kääntymään yllättäen vasemmalle. Sinin isä ei ehtinyt jarruttaa, vaan väisti vastaantulevien kaistalle. Matka päättyi nokkakolariin.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Epäuskoa ja avuttomuutta

Sini ei muista onnettomuudesta mitään, mutta jälkeenpäin tapahtumien kulku on kerrattu monesti. Sini ja isä vietiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan, äiti Rovaniemelle. Mukana oli paljon onnea. Apu saapui nopeasti paikalle. Koko perhe selvisi hengissä.

Järkytys oli kuitenkin suuri, kun Sini heräsi sairaalasta. Hän ei tuntenut lainkaan jalkojaan, ja lääkäri vahvisti diagnoosin: täydellinen selkäydinvamma ja alaraajahalvaus. Vain kuukautta aiemmin Sini oli pyörähdellyt lukionsa vanhojentansseissa. Nyt hän ei enää koskaan kävelisi, saatikka jatkaisi aktiivista hiihtoharrastustaan.

– Eihän sitä aluksi uskonut. Ajattelin, että pääsen vielä jaloilleni, kun harjoittelen tarpeeksi. Aika nopeasti selkeni, että eihän se niin mene, Sini muistelee.

Aluksi Sini kärsi kovista kivuista. Hän ei kyennyt nousemaan sängystä tai edes kääntymään omin avuin kyljelleen. Vaadittiin monta leikkausta ja paljon rautaa, että vioittunut selkä saatiin kursittua kasaan ja suoristettua. Parissa kuukaudessa Sini laihtui 10 kiloa. Urheilullisen nuoren naisen lihakset surkastuivat ja voimat ehtyivät.

Kun Sini nousi ensimmäisiä kertoja pyörätuoliin, hän jaksoi istua siinä kymmenen minuuttia ennen kuin alkoi voida pahoin ja väsähti.

– Olin todella avuton enkä tiennyt, tulenko koskaan toipumaan. Se oli pelottavaa ja otti koville.

Polte hiihtoon palasi

Hiljalleen Sinin vointi alkoi kuitenkin kohentua, ja kolmen kuukauden kuluttua sairaalasänky vaihtui kuntoutuskeskukseen. Siellä Sini totutteli uuteen elämäänsä: opetteli liikkumaan pyörätuolilla ja suoriutumaan itsenäisesti päivittäisistä askareista. Kuntoutusjakso oli rankka mutta antoi myös toivoa. Ensimmäistä kertaa Sinistä tuntui, ettei hänen tilanteensa ollutkaan niin huono. Lamaannusta tai masennusta ei koskaan tullut. Päinvastoin, Sini päätti tehdä kaikkensa, jotta pääsisi nopeasti normaaliarkeen kiinni.

– Olen aina ollut aika sinnikäs ja sopeutuvainen ihminen. Minulle on ominaisempaa katsoa eteenpäin kuin murehtia menneitä.

Vähitellen Sini alkoi myös pohtia tulevaisuuttaan. Koulun hän suorittaisi kyllä loppuun, mutta entä urheilu? Urheilulukiota käyvä Sini oli harrastanut pienestä saakka tavoitteellisesti hiihtoa, mutta suurin into lajiin oli hiipunut, eikä hiihtoura ollut enää hänen ykköshaaveensa. Sini pärjäsi hyvin koulussa, ja maailma tuntui olevan mahdollisuuksia täynnä. Ilman jokapäiväisiä treenejä elämä tuntui kuitenkin yhtäkkiä valtavan tyhjältä.

Sini huomasi kaipaavansa suksille. Jo pian onnettomuuden jälkeen hän alkoi googlailla, miten voisi jatkaa harrastustaan.

”Tärkeintä että kroppani on taas vahva ja palvelee minua ammatissani.”

– Vasta kun hiihto vietiin minulta pois, tajusin, kuinka suuri osa elämääni se on. Olen aina rakastanut talvea, ja lumi on ollut minun elementtini.

Vaikea alku

Odotus kesti lopulta pari vuotta. Leikkauskierre venyi, ja aina tapahtui jokin takapakki, joka esti harjoittelun. Epätietoisuus ja odottaminen oli tuskallista mutta kasvatti Sinin arvostusta urheilua kohtaan.

Kun Sini sai vihdoin hiihtokelkan alleen, hän lähti ladulle itsevarmuutta uhkuen. Kyllähän hän hiihtää osasi. Ensimmäinen ylämäki paljasti kuitenkin totuuden. Sini ei jaksanut lykkiä itseään edes puoliväliin asti. Alamäessä hän ei saanut hiihtokelkkaansa käännettyä, vaan lasketteli päistikkaa pusikkoon. Sunnuntaihiihtäjätkin pyyhälsivät Sinin ohi ja kyselivät, tarvitsiko tämä työntöapua.

– Silloin meinasi itku päästä. Olin kuin lapsi, jonka piti opetella uudestaan hiihtämään. Samalla minulla oli silti tosi hauskaa.

Tahmea alku ei lannistanut Siniä, vaan antoi vain lisäpuhtia ja herätti vanhan kilpailuvietin.

Sini halusi olla taas nopein ja tiesi, että kehittyisi kyllä, kunhan malttaisi harjoitella. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät ja narukädet saivat lihasta ympärilleen.

Akkujen latausta

Nykyään Sini treenaa kahdesti päivässä ja on maamme ainoa ammattitason kelkkahiihtäjä.

Viime kaudella hän nappasi ensimmäisen maailmancupin palkintopallisijoituksensa, kun hän hiihti Vuokatissa pronssia vain neljän vuoden harjoittelun jälkeen. Pekingissä viiden vuoden päässä kisattavista paralympialaisista Sini aikoo voittaa kultaa.

Hetket yksin ladulla ovat Sinille tärkeitä. Hän rakastaa metsän tuoksua ja hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan oman hengityksen rahina. Itsensä kovilleen laittamista ja sitä tunnetta, kun on saanut kropastaan kaiken irti.

– Se on hirveän lataavaa ja antaa minulle voimaa. En kuitenkaan usko, että minusta olisi koskaan tullut ammattiurheilijaa, jos en olisi vammautunut.

”Identiteettini on ennen kaikkea urheilija ja sitten vasta vammaisurheilija.”

Urheilu-uran myötä myös ulkonäön merkitys on vähentynyt, ja toiminnallisuus on ajanut Sinin arvojärjestyksessä edelle. Hän on sulattanut sen, ettei voi vaikuttaa kaikkiin ominaisuuksiinsa. Jalkalihakset eivät kasva, vaikka kuinka haluaisi, sillä niitä ei voi treenata.

– Tärkeämpää on, että kroppa on taas vahva ja palvelee minua ammatissani.

Kadonnut itsetunto löytyi

Muuttunut peilikuva oli alkuun kuitenkin kova kolaus 17-vuotiaan itsetunnolle. Sini oli tottunut siihen, että hänen vartalonsa oli vahva ja urheilullinen. Yhtäkkiä vaatteet eivät istuneetkaan enää hänen päälleen, ja jalat näyttivät epäsuhtaisilta muuhun kroppaan nähden. Puolet vartalon hallinnasta oli tipotiessään, ja paino nousi jatkuvan istumisen myötä.

Onneksi tuki löytyi läheltä. Vain kaksi kuukautta ennen onnettomuutta Sini oli alkanut seurustella hiihtopiireissä tapaamansa pojan kanssa.

Kävi nopeasti selväksi, että tämä halusi pysyä Sinin rinnalla onnettomuuden jälkeenkin. Se tuntui Sinistä hyvältä. Vaikka suhde on sittemmin päättynyt, muistot tuolta ajalta ovat yhä lämpimät.

– Oli valtavan tärkeää, että vierelläni oli ihminen, joka kertoi, että olen kaunis ja ihana. Joku, joka tsemppasi vaikeinakin päivinä. Se auttoi minua hyväksymään itseni taas vähitellen.

Sittemmin Sini ei ole suostunut nöyristelemään. Pyörätuolilla liikkuva, säpäkkä nuori nainen kääntää yhä katseita Rovaniemellä, mutta Sini on niin tottunut tuijotukseen, ettei se häiritse häntä. Harmillisempaa on, ettei häneen suhtauduta enää samalla tavalla kuin ennen onnettomuutta. Eräänkin kerran, kun Sini vietti ystäviensä kanssa iltaa baarissa, joku tuli kysymään, miten hänet on päästetty sisään.

– Joillekin tuntuu olevan vaikea hyväksyä, että minulle on ihan okei olla tällainen kuin olen.

Polte päästä takaisin ladulle oli suuri.

Onneksi juuri minä

”Miksi minulle kävi näin?” Sitä kysymystä Sini ei ole esittänyt koskaan itselleen. Onneksi minulle eikä jollekulle ystävistäni, hän sen sijaan miettii. Sinillä ei ole tarvetta olla sankari, mutta hän tietää, että on selvinnyt onnettomuuden jälkipyykistä melko helpolla. Pystynyt jatkamaan elämässä eteenpäin ja asettamaan itselleen uusia tavoitteita.

Oikeastaan Sini uskoo, että onnettomuus on tuonut paljon hyvääkin mukanaan. Ennen kaikkea se on herättänyt hänet elämään hetkessä. Ilman pakollista pysähdystä hän olisi tuskin uskaltanut tarttua yhtä hanakasti tilaisuuksiin ja lähteä jahtaamaan unelmiaan.

– Olen tajunnut, että minulla ei ole loputtomasti aikaa tai mahdollisuuksia. Jos haluan olla joku päivä maailman paras kelkkahiihtäjä, minun on aloitettava nyt ja suhtauduttava asiaan sillä vakavuudella, jota se vaatii.

Sinin tapauksessa se tarkoittaa täydellistä omistautumista. Kurinalaiseen elämään sopeutuminen on käynyt melko vaivattomasti, sillä Sini on tottunut vaatimaan itseltään paljon. Toisaalta onnettomuus on myös pehmentänyt Siniä ja opettanut hänelle uudenlaista lempeyttä niin itseä kuin läheisiä kohtaan.

– Uskon, että olen parempi ystävä ja perheenjäsen kuin ennen. Ymmärrän paremmin muiden heikkouksia, ja minun on helpompi suhtautua empaattisesti heitä kohtaan.

Urheilu nosti jaloille

Joskus harvoin, kun joku hiihtää oikein lennokkaasti Siniä vastaan, ajatukset palaavat menneeseen. Hän muistaa yhä, miltä jalan liu’uttaminen puhtaalla hangella tuntui. Hiihtokelkassa istutaan sumpussa, ja toisinaan Sini kaipaa sitä tunnetta, että kroppa liikkuu täysin avoimesti ja vapaasti.

– Tietysti joskus ärsyttää, etten voi lähteä juoksulenkille tai pysty osallistumaan kaikkeen, mitä ystäväni puuhaavat. Olen kuitenkin päässyt kokemaan myös sellaisia juttuja, joita en olisi ikinä tehnyt vammattomana, kuten reissaamaan ympäri maailmaa kisoissa.

Sini on saavuttanut oikeastaan kaiken sen, mistä haaveili jo ennen onnettomuutta. Urheiluuran lisäksi hän opiskelee politiikkatieteitä Lapin yliopistossa ja toivoo voivansa tehdä tulevaisuudessa merkityksellistä työtä esimerkiksi naisten oikeuksien parissa. Seitsemän pyörätuolissa istutun vuoden jälkeen Sini ei enää edes ajattele vammaansa.

– Identiteettini on ennen kaikkea urheilija ja sitten vasta vammaisurheilija. Urheilu on auttanut minua nousemaan taas jaloilleni ja antanut minulle syyn olla ylpeä itsestäni.

Lue myös:

Syöpä tuhosi Sylvian lihakset – nyt hän treenaa kivut pois

Crohnin tautiin sairastunut Miia: ”Pahin pelkoni oli, saanko liikkua”

Teksti Johanna Yrjölä
Kuvat Mika Pollari