Miksi katse jää päälle?

SIINÄ HÄN TAAS ON. Nenä kiinni jumppasalin ikkunasalissa. Herkeämättä tuijottaa, kuinka naiset ikkunan toisella puolella tsemppaavat itsensä merenguen rytmiin.

MUUT SEURAAVALLE TUNNILLE JONOTTAVAT OVAT keksineet itselleen puuhaa. Joku lukee penkillä lehteä, toinen räplää kännykkäänsä, pari juttelee vierustoverilleen niitä näitä. Harva edes kehtaisi toljottaa toisten treenaamista. Mutta tuijottelija sen kun vaan tuijottaa zumbaajien edesottamuksia.

OLEN JOUTUNUT USEIN TUIJOTTAJAN UHRIKSI. Eikä siinä mitään, on ilo viihdyttää. Joskus se, että tajuaa jonkun tuijottavan, sekoittaa kuitenkin oman rytmin ja flow katoaa. Se ärsyttää; jos ei pysy rytmissä, treenistä katoaa terä.

JO LAPSENA OPETETTIIN, ETTÄ ON rumaa tuijottaa. Joskus toki vahingossa katse jää päälle, mutta jokaviikkoinen tuijotussessio ei voi olla sattumaa. Saako siitä mielihyvää, että joukosta löytyy niitä, joille tanssilajit ovat pelkkää iloisen kömpelöä hikijumppaa, eikä määrätietoista askelkuvioiden viilaamista? Vai onko syy siinä, että jos oikein kovasti tuijottaa, ryhmä  ehkä tanssii suihkuun, ja oma eturivin paikka vapautuu nopeammin?

Teksti Päivi Ekola