Esteratsastukseen hurahtanut kirjailija Hyppe Salmi, 53, jännittää ennen jokaista suoritusta.
”Sain ystävältäni kerran aineettomaksi lahjaksi kortteja, joihin oli kirjoitettu erilaisia tekoja ja lupauksia. Yhdessä kortissa luki, että ystäväni lupaa kuunnella yhden kokonaisen illan heppajuttujani. Tähän kiteytyy aika hyvin mitä hevoset ja ratsastus minulle merkitsevät. Hevoshulluus on elämäntapa, joka on syttynyt kohdallani jo lapsuudessa, eikä se sammu koskaan.
Lapsena halusin ponia niin kauan kuin muistan. Jauhoin siitä vanhemmilleni niin paljon, että ollessani kuusivuotias he lupasivat hankkia ponin, kun täytän kymmenen – sillä ehdolla, että lakkaan puhumasta siitä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, ettei sellaista koskaan tulisi tapahtumaan. 12-vuotiaana sain vihdoin luvan aloittaa ratsastustunnit. Vietin tallilla kaiken mahdollisen vapaa-aikani niin tehokkaasti, että isäni keksi jo ehdottaa postini kääntämistä sinne. Sitten kävi niin kuin aika monelle muullekin heppatytölle. Opiskelut ja sosiaalinen elämä veivät ajatukset muualle ja hevosteluuni tuli yli kymmenen vuoden tauko. Kun tyttäreni Ronja sitten alkoi ratsastaa, maltoin pysyä kentän laidalla vain hetken. Aloitin ratsastuksen uudestaan 36-vuotiaana.
Oma hevoseni Allu on paras ystäväni, jonka kanssa vietän aikaa joka päivä. Olen jopa muuttanut Keravalle, jotta olen lähempänä Allua. Kun työpäivä Yle Draaman vastaavana tuottajana päättyy, kävelen koirien kanssa tallille ja olen siellä iltaan asti. Hevosen pitäminen maksaa, joten olen tinkinyt kaikesta muusta, matkoista ja hienosta autosta. En muutenkaan mittaa rahaa euroissa vaan valmennustunneissa. Jos haluan jotain uutta, mietin kuinka monta tuntia samalla rahalla saisi ja teen päätöksen sen pohjalta. Ajatteluani ohjaa ymmärrys lajin fyysisestä vaativuudesta. Jos haluan hypätä, minun on tehtävä sitä nyt, sillä kroppani ei tule kestämään ikuisesti. Tosin hyvällä tuurillahan minulla on vielä 40 vuotta aikaa ratsastaa, istuuhan Iso-Britannian kuningatar Elisabetkin yhä hevosen selässä 93-vuotiaana.
Suhtaudun ratsastukseen suurella intohimolla ja vakavuudella. Treenaan tavoitteellisesti ja haluan ylittää oman suoritukseni. Voittoa tärkeämpi on tyylipuhdas ja harmoninen rata.
Pidän huolta itsestäni sen mukaan, miten se edesauttaa ratsastustani. Vihaan lihaskuntoharjoittelua, mutta teen sitä, koska valmentajani sanoo sen parantavan istuntaani. En välitä juoksemisesta, mutta käyn lenkillä, koska se ylläpitää kuntoani. Oheisliikunnalla, mielikuvaharjoituksilla sekä minun ja hevosen vuorovaikutuksen analysoinnilla pyrin kompensoimaan iän tuomia rajoituksia, kuten hidastunutta reaktiokykyä ja kropan elastisuuden heikentymistä. Katson paljon muiden ratsastusta ja yritän oppia myös silloin, kun en itse istu satulassa.
Esteratsastus on minulle fyysisen suorituksen lisäksi myös pelon hallintaa. Jännitän hyppäämistä, sillä iän myötä olen tullut myös enemmän tietoiseksi siitä, kuinka vaarallista ratsastus on. Täydellinen suoritus saattaa muuttua vakavaksi onnettomuudeksi nanosekunnissa. Putosin Allun selästä viime vuonna ja mursin käteni. Kun nousin takaisin satulaan sairasloman jälkeen, itsevarmuuteni oli tiessään. Allu peilasi hermostukseni itseensä ja jännittyi. Treeni alkoi sujua vasta psyykkisen valmennuksen avulla.
Lajin palkitsevuus on pienissä onnistumisissa. Koska en voi väkisin pakottaa yli viisisataakiloista eläintä tekemään mitään, täydellinen suoritus perustuu aina hevosen ja ratsastajan yhteisymmärrykselle. Olen täysin tietoinen siitä, että lajiin liittyy riskejä ja saatan kaikesta harjoittelusta ja harkinnasta huolimatta pudota ja loukkaantua vakavasti. En kuitenkaan usko, että mikään muu laji tuottaisi sitä huikeaa onnistumisen tunnetta, mitä yhteistyö hevosen kanssa parhaimmillaan saa aikaan.”