Taekwondoin Suvi Mikkonen, 27, kiskoo patonkia ja paellaa ja elää muutenkin huolettoman ”mañanasti”.
”Olen varmaan ainoa suomalainen huippu-urheilija, joka syö päivittäin pullapatonkia. Illallistakin syön samaan aikaan, kun Suomessa käydään nukkumaan. Tavat johtuvat siitä, että asun Madridissa, mutta niin espanjalaiseksi en ole muuttunut, ettenkö ikävöisi ruisleipää ja hernekeittoa.
Tyylini on muutenkin aika mañana, sillä aloitan aamutreenini yhdeltätoista ja siestaan joka päivä pari tuntia, jolloin katselen lempisarjaani Modernia perhettä.
Mutta treeneistä on siestat kaukana. Kun tahti on päällä, tykitän pari potkua sekunnissa neljä minuuttia putkeen. Hion tekniikkaa, pusken peruskuntoa ja harjoittelen ottelutilanteita yhteensä 18 tuntia viikossa.
Olen onnekas, kun olen löytänyt Madridista seuran, jossa riittää hyviä sparraajia. Valmentajani Jesús Ramal ja seurakaverini ovat tärkeitä, sillä asun erossa perheestäni. Olo on vähän orpo, jos olen sairaana tai jokin asia painaa. Silloin soitan äidilleni pitkän WhatsApp-puhelun.
Äidin kokkikoulussa
Äitini tuskastui viime vierailullaan olemattomiin ruuanlaittotaitoihini. Pilkoin ahtaassa keittiössä hiki otsalla juureksia ja yritin saada keiton maistumaan joltain. Äitini teippasi jääkaapin oveen liha- ja kalakeittoreseptejä, jotka ovat nykyään kovassa käytössä. Jatkokurssilla opetellaan kuulemma hernekeiton ja muiden perinteisten suomalaisruokien tekoa.
Lähikauppani teurastaja laittaa minulle sivuun parhaat lihat ja kanat, koska hänen tyttärensä treenaa salillamme. On kiva napata kahvi, jogurtti, leipä ja mansikat paikasta, jossa kysellään, miten kisani ovat menneet.
Käymme usein treenikavereideni kanssa kortteliravintolassa syömässä linssikeittoa, tortilloja tai kinkkua.
Kuivassa kunnossa
Olen ollut Jesúksen valmennuksessa 12 vuotta, joten hän tuntee minut läpikotaisin, untani ja aamupissaani myöden. Käytän sykemittaria, joka tarkkailee untani, ja aamulla teen nesteytystä mittaavan pissatestin, jonka mukaan olen jatkuvasti liian kuiva. Jos juon enemmän, ramppaan yöt vessassa. Tarkistan aina aamusykkeeni ja kirjaan ylös päivän fiiliksen. Hifistelemme, jotta palaudun kunnolla. Levänneenä loukkaantumisriski on pienempi ja nyt olympiavuonna se on erityisen tärkeää.
Sain paikan Rion olympialaisiin viimeisen karsintamatsin viimeisellä sekunnilla ollessani tappiolla! Hetki oli käsittämätön – varpaani osuivat saksalaisen ottelijan kypärään ihan omituisessa kulmassa, mutta kuulin heti, että osuma tuli. Valmentajani kyttäsi monitorilta vielä edellistä tilannetta, kun olinkin yhtäkkiä voittanut koko matsin!
Olin niin väsynyt, etten hetkeen pystynyt kuin makaamaan tatamilla. Vasta seuraavana päivänä aloin miettiä, että mahtoi sitä saksalaista harmittaa.
Nyt kaikkein tärkeintä on pysyä ehjänä ja terveenä – toisin kuin viime olympialaisissa. Höntsäilin fudista ennen Lontoota ja rikoin polveni. Nivelsiteet olivat poikki, mutta ottelin viidenneksi. Lontoosta jäi myös yksi erityinen muisto: ennen ekaa matsiani toimitsija sujautti käteeni pienen paketin ja viittoi lahjan tulleen yleisöstä. Paketissa oli nimikoitu olympiarengaskaulakoru. Lahjan antajaksi paljastui äitini eikä tuntematon ihailija, mutta se ei vähennä korun arvoa.
Olen sielultani sen verran suomalainen, että kaipaan kroonisesti salmiakkia. Kun kuulin lajiliittomme presidentin tulevan olympiakarsintoihin, pyysin häntä tuomaan pari pussia merkkareita. Sain merkkarini ja sen olympiapaikan, joten pitää varmaan tilata Rioonkin salmiakkia!”