Salitreenistä katosi into, kun siitä tuli kuluttavaa ja tylsää hifistelyä. Nanna Karalahti kertoo, miksi fitness ei sopinut hänelle.
”Voiko lajista, jota on ennen rakastanut, yhtäkkiä tulla inhokki? Voi, mutta ilonpilaaja et välttämättä ole sinä itse.
Minun ilonpilaajakseni osui fitness, ja se valitsi uhrikseen rakkauteni salitreenin. Innostuin raudanpumppaamisesta vähän yli 20-vuotiaana. Pyysin tutuilta kavereilta ohjelmia ja aloin käydä salilla 4–5 kertaa viikossa. Harjoittelu muuttui astetta vakavammaksi, kun päätin osallistua Fitnessmalli-kisaan 2012.
Sain valmentajan ja ensimmäisen minulle räätälöidyn ohjelman. Muutamassa kuukaudessa tein parempia tuloksia kuin edellisenä vuonna yhteensä. Tajusin, miten tärkeää on hallita oikeat tekniikat ja nostaa rima riittävän korkealle. Treenasin jopa kolme neljä kertaa päivässä. Nostin sykettä ja pumppasin lihasta.
Salilla lempitreenini oli aina ollut jalkatreeni. Yläasteelta asti kunnon reisirääkki oli ollut parasta mitä tiesin! Mutta kisakuntoa varten en saanutkaan enää kasvattaa reisilihaksia, ja jalkatreenistä tuli kuluttavaa ja puuduttavan tylsää hifistelyä. En enää lähtenyt salille hymyillen enkä palannut sieltä iloisena. Lempparistani oli tullut inhokki.
Jaksoin kisoihin asti ja tulin kolmanneksi, mutta sitten motivaationi lopahti. Minne teinistä alkanut rakkaus lajiin oli kadonnut? Vähitellen se oli myönnettävä: kisa oli saanut minut treenaamaan ulkonäön vuoksi, eikä se ollut minulle oikea motiivi. Kävin salilla, jotta lihakset näyttäisivät hyvältä, en siksi, että olisin halunnut treenata niistä vahvemmat. Menetin kiinnostuksen lajiin pitkäksi aikaa.
Onneksi löysin kipinän uudelleen crossfitin ja thainyrkkeilyn kautta. Ne saivat minut myös takaisin salille. Nyt olen samassa mistä lähdinkin: käyn nostamassa rautaa, koska se tukee muuta harjoitteluani. Mutta ei minua haittaa, vaikka lihakset kasvaisivat samalla.”
Lue myös: