Kaisa Lehtonen, 34, vetelee vaahtokarkkeja ennen kisoja.
– Pyöräilin 12-vuotiaana ensimmäisen kerran täyspitkän triathlonmatkan, 180 kilometriä kotoa mummolaan. Päästyäni isäni kanssa perille tiesin, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Kesti kuitenkin yli 20 vuotta eli viime syksyyn ennen kuin poljin yhtä pitkän matkan uudelleen.
Olen koulutukseltani ravitsemustieteen maisteri ja tässä tapauksessa suutarin lapsella on kengät: ruokavaliostani puolet perustuu tieteeseen ja puolet omiin havaintoihini. Olen kyllä kokeillut erilaisia ruokavalioita, mutta esimerkiksi vähähiilihydraattinen sai minut vain nuupahtamaan ja kasvisruokavaliokin hiipui pois. Nykyään syön melko tavallista ruokaa kolme kertaa päivässä ja siihen saman verran välipaloja päälle.
Treenaan jopa 30–35 tuntia viikossa, mutta toisin kuin monet huippu-urheilijat, syön tosi vähän lisäravinteita. Omissa marjarahkahässäköissäni on enemmän ravintoarvoja kuin palautusjuomissa. Salainen aseeni ovat kasvikset, joita vedän joka päivä ainakin kilon. Ne buustaavat palautumistani ja lisäävät suorituskykyäni. En ole hurja lihansyömäri, mutta pari kertaa viikossa lautaseltani löytyy kalaa, kanaa tai punaista lihaa.
Toinen ruokavalioni kulmakivi ovat proteiinit, joita syön pitkin päivää pieniä määriä. Huomasin aminohappojen nopeuttavan palautumistani, joten pidän huolen, että joka aterialla on 15–30 grammaa jotakin täydellistä proteiininlähdettä, kuten juustoa tai rahkaa.
Pöhö antaa poweria
Täyspitkässä triathlonissa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 kilometriä ja juostaan maraton päälle. Selviän keskittymällä tekniikkaan. Pyöritän suorituksen eri vaiheita koko ajan läpi: veto, lantio, potku ja niin edelleen. Näin rytmi rullaa ja ajatukset pysyvät rauhallisina.
Silti joka kisassa tulee hetki, jolloin olen varma, etten jaksa enää kuin korkeintaan viisi minuuttia. On maagista, mistä elimistöni kaivaa voiman jatkaa. Väsymys tulee aaltoina. Romahtelen tasaisin väliajoin, mutta tiedän, että oikeasti jaksan vielä.
Kisatankkaukseni alkaa tyhjennystyyppisellä reippaalla treenillä 3–4 päivää ennen h-hetkeä. Sen tarkoituksena on avata kroppaa ottamaan hiilareita vastaan. Seuraavat päivät syön vähän enemmän kuin oikeastaan haluaisin: hiilihydraatit menevät parhaiten alas maltodekstriininä eli hyvin imeytyvänä tärkkelyksenä ja vaahtokarkkeina.
Viimeisenä päivänä palaan normisyömiseen ja nautin kasvikset mehuina. Olo on melko turvonnut, tukkoinen ja nestepöhöinen, mutta se ei häiritse, sillä treeni kulkee ja tunnen itseni vahvaksi.
Meduusakaan ei pysäyttänyt
Kisan aikana energiatankkaus on lisäravinteiden varassa. Uidessa ei paljon tankkailla, mitä nyt hörppään välillä vahingossa merivettä, mutta fillariosuuden alkaessa on saatava jotain suuhun. Kerran kypäräni visiiri hajosi vaihdossa järjestäjän söhläyksen takia ja menetetyt minuutit harmittivat niin paljon, että muistin juoda ja syödä vasta parinkymmenen kilometrin päästä.
Pyöräilyssä menee viitisen tuntia ja juostessa kolme, joten otan geelejä tai patukoita tasaisin väliajoin. Juon vettä joka pisteellä ja rouskutan suolatabletteja, jotta kehossa säilyy balanssi.
Tarvitsen hyvän valmistautumisen, kisakunnon ja nappisuorituksen lisäksi myös ripauksen onnea. Luulin viimeksi mainitun loppuneen, kun Etelä-Afrikan täyspitkässä kisassa meduusanpolttama käteni paisui muodottomaksi. Kuin ihmeen kaupalla turvotus laski ja pystyin jatkamaan kilpailua.
Olin paremmassa kunnossa kuin ikinä ja etukäteen laskeskelin hyvän suorituksen riittävän viiden joukkoon. Kun pari kilometriä ennen maalia tajusin, etten hyytynyt matkalla, vaan voitan Ironman-kisan, fiilis oli mieletön! Maalissa itkin ja nauroin vuorotellen.
Pitkät matkat sopivat kiltille luonteelleni, sillä lyhyiden kisojen ”washing machineksi” kutsutut alkuhetket, joissa vesi kuohuu ja päät kolisevat, ovat minulle tuskaa. En ole edes kisa-adrenaliineissani mikään kyynärpäätaistelija, vaan kisaan kaikkein mieluiten itseäni vastaan.