Kävelylenkki taipuu myös terapiasessioksi. Ainakin Briteissä voi jo pestata psykoterapeutin mukaan matkaan.
Vierekkäin jolkotellessa vaikeista asioista on helpompi avautua kuin kalsealla vastaanotolla. Huolia voi tietenkin pallotella myös hyvän kaverin kanssa. Kun astelee eteenpäin, myös ajatukset etenevät tulevaan ja ratkaisuihin.
Tässä kolme tarinaa siitä, miten kävely- ja juoksulenkit auttoivat, kun elämä koetteli.
”Kävelin läpi avioeroni”
”Avioeroni aikaan olin niin sokissa, että muistista on pyyhkiytynyt kuukausia pois – mutta kävelemisen muistan. Tuntui, että oli pakko liikuttaa jalkoja, muuten ajatusten läpätys olisi tehnyt hulluksi. Kävelin yksikseni ja itkin, raivosin, jauhoin turhautumistani. Kävelin paukkupakkasessa, sateentihkussa, yöllä, heti herättyäni, outoihin lähiöihin. Päämäärättömästi.
Rakkaimmaksi tuli merenrantareitti, erityisesti kohta, jossa aalto murtuu rantatörmään lähelle kävelytietä. Joka kerta maisema näytti erilaiselta mutta yhtä kauniilta. Kuten sää, vuodenajat ja vuorokaudenajat, myös elämä muuttuu joka päivä. Kaikelle on tarkoituksensa. Tuosta maisemasta sain lohtua.
Nyt tajuan, että loputtomat vaellukseni ovat toipumisen symboli. Kävelin askel kerrallaan helvettini läpi.”
Mari, 38
”Vaunukävelyt pitivät minut järjissäni”
”Vauvan synnyttyä vaikeimpia olivat päivät, jolloin istuin tuntikausia sohvan nurkassa imettämässä. Aika pysähtyi, maailma pyöri jossain muualla ja osasin television päiväsarjojen järjestyksen ulkoa. Kun aloin selvitä vauvan kanssa vaunulenkeille, heräsin uudelleen eloon. Päälläni ei ollut pyjamaa vaan ulkoiluvaatteet!
Tuntui, että hallitsen jälleen omaa elämääni. Kotona vallitseva kaaoskaan ei ärsyttänyt niin paljon, kun olin reippaillut ulkoilmassa. Pysyin vauva-ajan järjissäni, koska kävin kävelemässä kaksi kertaa päivässä.”
Heidi, 32
”Käveleminen auttoi kestämään irtisanomiset”
”Jouduin irtisanomaan ihmisiä työpaikkani YT-järjestelyissä. Otin tavakseni kävellä työpäivän jälkeen kotiin. Ensimmäisellä kilometrillä kertailin päivän aikana käymiäni kiperiä keskusteluita. Toisen kilometrin aikana ajatuksiini mahtui jo maisemien havainnointi. Kolmen kilometriä käveltyäni tulin kotini lähellä sijaitsevalle sillalle ja toivoin verenpaineeni jo tasaantuneen. Jos näin ei ollut käynyt, pidensin reittiäni.
En halunnut mennä kotiini levottomin mielin. Jokainen askel vähensi taakkaani.”
Satu, 40