Tuuli Järvelle 40, vaikeinta raskausaikana oli se, ettei hän päässyt liikkumaan.
– Ämpärin oli oltava lähellä, kun ohjasin pilatesta ja joogaa tai opetin itämaista tanssia. Oksensin molemmissa raskauksissani kolme kuukautta putkeen. Jos laatta lensi seitsemän kertaa, se tarkoitti ihan hyvää päivää. Kerran poistuin oksentamaan kolme kertaa saman bussimatkan aikana.
Sain esikoiseni 28-vuotiaana ja kuopukseni viime vuonna, 39-vuotiaana. Molemmat raskauteni olivat henkisesti ja fyysisesti vaikeita. Pahoinvoinnin ja kivut olisin sietänyt jotenkin, mutta se, etten päässyt liikkumaan, oli tehdä minut hulluksi. Alkuraskaudessa liikunta oli mahdotonta pahoinvoinnin takia, loppuraskaudessa taas jatkuvan supistelun vuoksi.
Ennen toista raskauttani ohjasin viikossa noin 17 tuntia liikuntaa, pyöräilin työmatkat ja ulkoilutin koiraa. Kaikki jäi raskauden ajaksi. Minusta tuli hyvä ohjaamaan pelkillä käsillä, koska en voinut näyttää liikkeitä.
Liikunta on minulle elämäntapa ja keino säädellä mielialojani, ja tuntui kauhealta, kun en voinut supistusten takia kuin maata. Pinnani kiristyi, ja olin todella surullinen. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden. Lapset olivat toivottuja, mutta raskaana olemisesta en pitänyt yhtään.
Tapoin aikaa katsomalla dekkarisarjoja. Katsoin varmaan kaikki Beckit ja Wallanderit. Mitä karmeampi murha, sen paremmin sain ajatukset pois ketutuksesta. Tosin lapsenmurhat saivat minut itkemään.
Kun kuopukseni raskaus oli jo kaksi viikkoa yli lasketun ajan, tunsin itseni valtavaksi kuin valas, ja istuminenkin oli hankalaa. Kirosin ja huusin miehelleni, että vihaan raskaana olemista. Vauva syntyi seuraavana päivänä, ja masennus loppui siihen paikkaan.
Oli ihanaa, kun pääsin ensimmäistä kertaa viemään koiran ulos lähimetsään. Raskaudesta palautumista oli vaikea odottaa, mutta pystyin sentään tekemään jotain, ja se piristi tavattomasti.