Brasilialaisen jujutsun Euroopan mestari Emilia Tuukkanen, 24, treenaa miesten kanssa.
Keho
Brasilialainen jujutsu on lähinnä matossa tapahtuva kamppailulaji, jossa on tarkoitus voittaa vastustaja nivellukoilla, kuristuksilla tai keräämällä pisteitä eri hallintapositioista. Käytännössä yritän vaikka kietoa kroppani vastustajan jalan ympäri ja vääntää sitä luonnottomaan suuntaan, kunnes jalka on rikkoutumisen rajalla ja vastustaja luovuttaa. Egolla ei tee tässä lajissa mitään, eikä oman raajan voi antaa mennä poikki vain siksi, että on liian ylpeä antamaan periksi.
Lajitreeniä on kuusi kertaa viikossa. Punttisali on maailman tylsintä, mutta ohjaan kahvakuulaa monta kertaa viikossa, ja lajitreenien yhteydessä teen tempausta, maastavetoa ja rinnallevetoa.
Haluan olla maailmanmestari, ja siksi jokaikinen päivä on pakko ottaa turpaan. Se kehittää. Haastan itseäni salilla sparraamalla miesten kanssa ja itseäni isompien naisten kanssa.
Painonpudotus ennen kisoja on usein todella rankka. Vain sillä on väliä, että kisa-aamuna vaaka näyttää 53,5 kiloa. Joskus saatan olla kaksi päivää syömättä ja imeskellä vain jääpaloja.
Brassin myötä olen oppinut arvostamaan kroppaani. Kisadieetin jälkeen tuntuu mahtavalta, kun saan painoa vähän ylös ja kehossa on jotain, mistä ottaa kiinni.
Mieli
Tavallaan on kiva ajatus, että voisin harrastaa jotain ihan toista lajia ja treenata ilman, että joku yrittää kuristaa samalla.
Raskaimpia hetkiä ovat ne, kun on ollut huono päivä töissä, väsyttää ja pitäisi lähteä salille hakattavaksi. Mutta toisaalta en tiedä mitään siistimpää kuin brassi. Kun matsi alkaa ja huomaan olevani parempi, tuntuu, että voin tehdä mitä vaan. Onnistumisen ja itsensä ylittämisen tunne on ihan huikea.
Kun aloitin, minulla ei ollut kilpailuviettiä ollenkaan, mutta kun salilla miehet voittivat minut pelkällä voimalla, se alkoi ärsyttää. Halusin treenata tekniikkaa, ettei minua voida vain runnoa. Sitten aloin haluta voittaa ja tulla koko ajan paremmaksi.
Kun häviän, minua itkettää, ärsyttää, tekee mieli heittää vyö seinään ja syödä maapähkinävoita suoraan purkista. Annan itselleni aikaa olla vittuuntunut ja menen salille vasta, kun olen siihen valmis.
Nykyään sparratessa itsetunto menee siksakia. Kun olen johdossa, tuntuu, että olen voittamaton, mutta kohta joudun taas alakynteen, ja silloin tuntuu, että olen maailman huonoin. Silloin hoen itselleni, että Emilia et ole, odota vain.
Lue myös:
Viivi Pumpanen: ”Taekwondotreenit ovat henkireikäni”