Ringettepuolustaja Annamari Tuokko kertoo, miksi ringette on ihana laji.
1. Vauhti.
Kun hyppään kaukaloon ja potkaisen itseni liikkeelle, tunnen melkein lentäväni. Vaikka olen puolustaja, pääsen joskus nopeilla jaloillani läpiajoon ja tykitän renkaan maaliin. Ne ovat niin upeita hetkiä, etten muista tuulettaa, vaan ilo purkautuu hervottomana nauruna.
2. ”Ringettereidet.”
Treenaan intervallijuoksuilla ja ravaamalla Malminkartanon jätemäen 426 porrasta. Tein yhtenä kesänä tehostettua voimatreeniä, joka puri alakroppaani niin, etteivät reiteni mahtuneet vanhoihin housuihini. Silloin vähän hätkähdin peilikuvaani. On tärkeää, että jaloissani riittää potkua, jotta voin keskittyä tekniikkaan. Onneksi täydellisesti istuvia leggareita saa myös hyvännäköisillä farkkukuoseilla.
3. Porukka.
Tunnen huikaisevaa iloa, kun yhteispeli joukkueen kanssa toimii. Konkareiden kesken tiedämme melkein katsomatta, missä toinen menee. Yhteenkuuluvuuden tunne on vahva. Yhden pitkäaikaisen ringetteystäväni kanssa joudumme välillä sopimaan, ettemme puhu lajista vapaa-ajalla. Muuten ajaudumme loputtomiin väittelyihin lajin kiemuroista.
4. Jännityksen voittaminen.
Tein nuorempana viiden minuutin jatkoajasta peikon. Puristin mailaa kädet krampissa ja pelkäsin mokaavani. Hermoiluni johti harhasyöttöihin ja kierre paheni. Lopulta mielikuvaharjoitukset onnistuneista avauksista ja millilleen osuvista syötöistä auttoivat. Mielikuvaharjoittelusta oli apua myös MM-kisoissa, kun kotikisojen katsojamäärät aiheuttivat ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
5. Itseluottamus.
Kaukalossa pieni nojailu, mailaan lyöminen ja renkaasta taisteleminen ovat pelien suola. Saan voitetusta kaksinkamppailusta rutkasti itseluottamusta.
6. Voittaminen.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ole mahtavaa. En olisi 7-vuotiaana kirpparihokkareissani uskonut, että jonain päivänä nostan käsivarsilleni maailmanmestaruuspokaalin. Nyt olen tehnyt sen jo kolmesti.