Jalan menetys ei estä Veera Prihaa elämästä täyttä elämää. Onnettomuus kirkasti sen, mikä on elämässä tärkeää.
Viiden vuoden takainen joulukuun ilta muutti Veera Prihan, 30, elämän. Veera oli syönyt poikaystävänsä ja tämän äidin kanssa illallista ja lähtenyt sitten kävelylenkille. Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hänellä ei ole omia muistikuvia.
– Toisilta olen kuullut, että olin jäänyt rekan alle. Rekan kuljettaja ei ollut huomannut minua vaan hän peruutti epähuomiossa päälleni. Toinen jalkani oli jäänyt litistyksiin, ja se oli jouduttu amputoimaan samana iltana sairaalassa, Veera kertoo.
Oli sokki herätä sairaalassa teho-osastolla ja huomata, että toista jalkaa ei enää ollut polven alapuolelta olemassa. Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät sumussa.
– Senkin jälkeen ajatukseni olivat negatiivisia. Itkin varmaan puolen vuoden ajan joka ikinen päivä ja mietin kaikkea sitä, mitä en enää koskaan pystyisi tekemään. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tajuta, ettei kukaan muu kuin minä itse anna minulle jalkoja. Ja vaikka lääkärit pitivät mahdollisena, että en kävelisi enää koskaan, päätin tehdä kaikkeni, jotta pystyisin liikkumaan sillä, mitä minulla on jäljellä.
Kipua ja onnistumisia
Fyysinen toipuminen lähti liikkeelle kävelemisen uudelleen opettelemisesta. Veera pääsi tapaamaan fysioterapeuttia noin kerran viikossa, mutta hän teki harjoituksia säntillisesti joka päivä.
– Jalka jopa tulehtui jossain vaiheessa siksi, että kuntoutin sitä vähän liikaakin.
Kuntoutusmahdollisuuksien etsiminen jäi paljolti potilaan itsensä harteille. Apua onneksi löytyi, ja käveleminen alkoi kuin alkoikin sujua.
– Hassua kyllä, seuraava vaihe eli juoksemaan oppiminen oli paljon helpompaa kuin kävelemään oppiminen. Se johtuu ehkä siitä, että juoksuproteesini maahan osuva osa on käyrä, kun taas käyttöproteesi töksähtää maahan. Mutta voi hyvin sanoa, että minä tosiaan osasin juosta ennen kuin osasin kävellä.
Ensimmäiselle juoksulenkilleen Veera lähti lopulta vain vajaa vuosi onnettomuuden jälkeen.
– Juoksin ehkä sata metriä edestakaisin, mutta muistan yhä hyvin sen mielettömän vapauden tunteen, joka minulle lenkistä tuli.
Nopeaa toipumista edisti muun muassa nuorena suunnistusta harrastaneen Veeran hyvä kunto. Hän joutui kuitenkin vielä kamppailemaan sekä ”oikeiden” että haamukipujen kanssa.
– Haamukipu on pahempaa kuin oikea kipu. Kun aivot antavat signaaleja siitä, että jalka puuttuu, tuntuu siltä kuin jalkaa revittäisiin irti. Se tekee melkein hulluksi.
Myös mieli käsitteli tapahtunutta pitkään, vaikka vointi kohenikin koko ajan.
– Olin aluksi hirveän katkera ja vihainen siitä, että onnettomuus oli ylipäänsä tapahtunut. Ikinä en kuitenkaan miettinyt sitä, miksi se tapahtui juuri minulle. Pikemminkin ajattelin, että minä jaksan ehkä kantaa asian paremmin kuin joku toinen. Olen sellainen, että menen läpi vaikka harmaan kiven.
Nuoruuden raskas kokemus
Vaikka Veera oli onnettomuuden tapahtuessa vain 25-vuotias, se ei ollut hänen ensimmäinen iso vastoinkäymisensä.
– Jalan menetys tuntuu toki traagiselta, mutta se ei ole mitään verrattuna vakavaan masennukseen, johon sairastuin 17-vuotiaana. Se oli todella hurja kokemus, Veera sanoo.
– Vuoden verran tuntui siltä, että kaikki on mustaa ja harmaata, että millään ei ole mitään merkitystä. Jalan menettäminen on opettanut minulle monia asioita, mutta masennus ei opettanut minulle yhtään mitään. Se pelkästään vei minulta asioita pois, hän kertoo.
Masennuksesta toipuminen oli lopulta monen tekijän summa. Veeralla oli hyvä hoitokontakti ja runsaasti muuta tukea, joiden ansioista hän pääsi jatkamaan elämää ja koulunkäyntiä.
Suorittaminen jäi taakse
Päällisin puolin Veeran elämä on nyt pitkälti samanlaista kuin ennen onnettomuutta: hänellä on puoliso ja hän harrastaa liikuntaa ja tapaa ystäviä. Jokin on kuitenkin muuttunut.
– Asiaa kuvaa hyvin video, jonka kerran näin. Se meni suurin piirtein niin, että ihminen näkee limusiinin ja harmittelee, että hänellä on vain tavallinen auto. Sen jälkeen polkupyöräilijä näkee tavallisen auton ja harmittelee, että hänellä on vain polkupyörä. Kävelijä näkee pyörän ja harmittelee, että hänellä on vain jalat. Ja lopuksi ihminen, joka istuu pyörätuolissa, näkee kävelijän ja ajattelee, että tämä on vapaa liikkumaan, Veera sanoo ja jatkaa:
– Olen viime vuosina oivaltanut, että kannattaa olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä on juuri sillä hetkellä. Osaan nyt ehkä aiempaa paremmin pysähtyä itselleni merkityksellisten asioiden äärelle.
Kannattaa olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä on juuri sillä hetkellä.
Ajattelutavan muutos näkyy myös rakkaassa liikuntaharrastuksessa.
– Liikkuminen oli minulle ainakin silloin tällöin kovaa suorittamista. Saatoin lähteä lenkille ja vetäistä samalla puolimaratonin. Nyt mieluummin pyöräilen työmatkat – 50 minuuttia suuntaansa – ja nautin siitä ihan hirveästi. Pyöräillessä saa tapettua kaloreita, se on kivaa ja virkistävää ja päivän treeni on tehty.
Juoksemista Veera harrastaa jalan niin salliessa. Haamukivut ovat viidessä vuodessa lähes kokonaan kadonneet, mutta ongelmia saattaa tulla siitä, että jalka hiertyy rikki. Asia tuli aluksi vähän yllätyksenä.
– Aika pian onnettomuuden jälkeen aloin harjoitella valmentajan johdolla maratonia varten. Se oli kuitenkin minulle liikaa.
Ensin ajatus maratonprojektin lopettamisesta tuntui mahdottomalta, mutta yksi keskustelu oman mummon kanssa muutti Veeran mielen.
– Puhelun aikana oivalsin, että jos jokin asia tuntuu väärältä, on ok luovuttaa. Asia tuntuu nyt itsestään selvältä, mutta silloin se ei ollut sitä.
Hyviä ja ei niin hyviä päiviä
Samalla kun Veeran keho on muuttunut, on muuttunut myös se, mitä hän ajattelee itsestään. Hän sanoo olleensa aiemmin hyvin ulkonäkökeskeinen ihminen.
– Minun oli aluksi vaikea tulla sinuiksi puuttuvan säären kanssa. Ajattelin onnettomuuden jälkeen pitkään, että olen kuvottavan näköinen otus jaettä en enää ikinä mene rannalle bikineissä. Mutta sitten muutin asennettani. Tajusin, että jos jonkun toisen sääri olisi amputoitu, en ajattelisi, että onpa hänellä ruma jalka, vaan että hänellä on vain erilainen jalka. Metallinen jalka on vieläpä oikeastaan aika makean näköinen.
Joka päivä ei kuitenkaan jaksa altistaa itseään toisten katseille. Itsevarmoina päivinä Veera pukeutuu mekkoon ja laittaa proteesin päälle kuorikon. Huonoina päivinä hän peittää proteesin housuilla.
Meidät on rakennettu niin, että kaikki erilainen kiinnostaa.
– Ymmärrän kuitenkin, että suuri osa ihmisistä ei katso jalkaani pahuuttaan vaan uteliaisuuttaan. Meidät on rakennettu niin, että kaikki erilainen kiinnostaa.
Veera on työstänyt muutostaan muun muassa kirjoittamalla Heidi Holmavuon kanssa tarinansa kirjaksi Titaanista tehty. Sen avulla hän haluaa tarjota vertaistukea amputoiduille ja heidän läheisilleen.
– Itse olisin hyötynyt tällaisesta kirjasta sairaalavuoteella hirveästi.
Veera on myös juossut puolimaratonin Syyrian sodassa vammautuneiden lasten hyväksi.
– Auttaminen on aina kuulunut arvomaailmaani, ja tämä SPR:n tempaus sopi siihen erityisen hyvin. Hyväntekeväisyyshankkeet kiinnostavat ehdottomasti jatkossakin.
Äskettäin hän oli mukana valokuvaaja Johanna Karen Minä olen -valokuvanäyttelyssä, jossa kerrottiin kymmenen proteesia käyttävän ihmisen tarinat.
– Se oli antoisaa siksikin, että oli kiva olla vain yksi muiden proteesia käyttävien joukossa.
Proteesi on paras kaveri
Mitä enemmän aikaa onnettomuudesta kuluu, sitä kauemmas vamma loittonee. Veera sanoo, että menee pitkiä aikoja, ettei hän ajattele puuttuvaa säärtä lainkaan.
– Usein se tulee mieleen vasta kun menen nukkumaan ja otan proteesin pois.
Proteesi ei ole hänelle välttämätön paha vaan paras kaveri.
– Se mahdollistaa minulle kävelyn ja monia muita asioita. Proteesi ei ole rajoite – rajoite olisi se, ettei minulla olisi jalkaa ollenkaan.
Onnettomuus ei myöskään ole muuttanut Veeran elämänfilosofiaa.
– Olen aina tavoitellut onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. En esimerkiksi havittele uraputkea, mutta haluan tehdä työtä, joka tekee minut onnelliseksi. Se ei tarkoita sitä, etteikö elämässä saisi olla stressitilanteita, mutta niidenkin hetkien pitää tuottaa onnellisuutta.
Mikä sitten tuottaa onnellisuutta?
– Puoliso, perhe ja ystävät. Liikunta. Ylipäänsä kaikki, mikä edistää terveyttä ja hyvinvointia.
Tyytyväisyyden tavoittelu ei tarkoita tasapaksua elämää.
– Olen äärikokemusten hakija, tavoittelen suuria tunteita, Veera sanoo nauraen.
Tuleviin vuosiin Veera suhtautuu optimistisesti.
– Olen silloin toivottavasti suunnilleen samassa tilanteessa kuin nyt. Ehkä olen oppinut uusia asioita ja olen vähän kypsempi ihminen.
Vain yksi asia on suunniteltu tarkasti etukäteen.
– Minulla ja puolisollani pitäisi olla kahden vuoden kuluttua Italian Dolomiiteilla hääjuhla. Siellä, kahdentuhannen metrin korkeudessa, on vuoristoravintola, jonne haluamme viedä vieraat. Paikka on meille rakas, sillä olemme reissanneet siellä paljon ja siellä meillä on myös ystäviä.