Katri Syvärinen, 39, teki 12 tunnin työpäiviä, kirjoitti kirjaa ja treenasi kovaa. Eräänä päivänä jaloista katosi voima.
Viisi vuotta sitten istuin bussissa matkalla tapaamaan ystävääni, kun paniikki yllättäen iski. Aloin itkeä hillittömästi tietämättä itsekään miksi. Pian itku muuttui pakokauhuksi. Sinnittelin jotenkuten keskustaan, mistä ystäväni löysi minut hysteerisenä kadunvarrelta istumasta.
Olin tehnyt liikaa töitä liian pitkään. Kolmisen vuotta aiemmin olin perustanut oman viestintätoimistoni. Töiden ohella opiskelin ja kirjoitin kolme ratsastusaiheista kirjaa. Minulla oli lisäksi oma hevonen, jolla kilpailin kouluratsastuksessa. Tein kaksitoistatuntisia työpäiviä, jonka jälkeen lähdin vielä tallille.
Jollain tasolla ymmärsin, että elämäni on liian hektistä, mutta pidin sitä hyvänä asiana. Saavutinhan kaiken aikaa myös isoja unelmiani. Kirjani julkaistiin, ja voitin jo toisella kilparatsastuskaudellani aluemestaruuden.
Vasta paniikkikohtaus avasi silmäni ja pelästytti minut toden teolla. Tajusin, että minun on pakko vähentää töitäni, ennen kuin jotain vielä pahempaa tapahtuu. Hetkeä aiemmin olin aloittanut älyttömän rankan kuntosaliohjelman, jota kuitenkin yhä jatkoin.
Ensimmäinen kuukausi salilla meni hyvin, ehkä toinenkin. Sitten kroppani romahti. Reisistäni katosi voima, ja menin todella nopeasti hapoille. Treenin jälkeen minua paleli kuin olisin tulossa kipeäksi. Palautuminen hidastui ja vaikeutui.
Lue lisää: Seuraa somessa näitä inspiroivia joogaajia
Jooga lopetti suorittamisen
Viimein jouduin tunnustamaan itselleni, että olen uupunut. Kroppani oli niin tiltissä, että minun oli pakko lopettaa salilla käyminen. Pystyin harrastamaan ainoastaan palauttavaa liikuntaa: joogaamaan tai käymään rauhallisilla koiralenkeillä. Niidenkin jälkeen olin usein niin väsynyt, että makasin loppuillan sängyssä.
Ajattelin epäonnistuneeni, mikä romutti täysin sisäisen maailmani. Muutoksen hyväksyminen oli vaikeaa ja vaati paljon töitä. Jouduin hylkäämään kaikki vanhat uskomukseni ja miettimään, miksi olen ajanut itseni piippuun.
Palauttavalla liikunnalla oli suuri rooli toipumisessani. Kun en enää suorittanut joogaharjoituksia, huomasin niiden kehoa hoitavan ja rauhoittavan vaikutuksen.
Vihdoin olin ympäristössä, jossa minä eikä kukaan muukaan vaatinut kropaltani mitään. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus, että voisin itsekin kouluttautua joogaohjaajaksi.
Treenaamaan ei ole pakko mennä
Nykyään ohjaan joogatunteja työkseni. Sen sijaan että vaatisin keholtani jotain, liikunnan ensisijainen tarkoitus on tuottaa minulle hyvää oloa. Suurin oivallukseni on ollut, että onnistunut treeni voi olla muutakin kuin x-mittainen lenkki tai kova kuntosalitreeni. Kilometreihin tai kelloon on turha tuijottaa. Kehoni kyllä kertoo, mikä minulle on kulloinkin hyväksi.
Toisinaan olen jo lähtenyt kotoa kohti uimahallia, kun olen tajunnut, että minun ei teekään mieli uimaan. Silloin olen mennyt vain rauhalliselle kävelylle. Varaan myös enemmän aikaa lepäämiselle ja pyrin pitämään kalenterini niin väljänä, että sitä katsoessa tuntuu hyvältä.
Vihdoin uskallan sanoa, että olen selättänyt uupumukseni. Mieleni on levollinen ja kehoni virkeä. Suurin muutos on kuitenkin se, että olen oppinut hyväksymään itseni. Enää en määrittele arvoani vain suoritusteni perusteella.
Lue myös: