Tuottaja Emmi Nuorgam: ”Masennus ei vienyt liikkumisen iloa”

Masennuksen uusiutuminen sai Emmi Nuorgamin hakeutumaan yhä sitkeämmin liikunnan pariin. Liikkumisen ilon löytäminen vei aikaa, sillä tunteet oli käsiteltävä ensin.

Kun ­tuottaja ­Emmi Nuorgamil­la, 31, on vaikea päivä, hän herää, vie lapsensa perhepäiväkotiin ja eskariin ja tulee sitten takaisin kotiin nukkumaan. Silloin aamujoogat saavat ­jäädä välistä.

– Hyvänä päivänä rullaan maton auki takan eteen ja laitan Youtubesta joogatunnin pyörimään.

Emmi on perheineen juuri muuttanut kauniiseen puutalonpuolikkaaseen Tampereella. Hän tekee töitä kotoa ja lapset käyvät lähellä päivähoidossa ja esikoulussa. Aamujooga tuo Emmin mielestä arkeen selkeyttä ja hyvää, rauhallista oloa.

– Tunnen, että joogaliikkeet maadoittavat minut tähän hetkeen. Niiden tekemisen jälkeen päivän aloittaminen on ­helpompaa.

Ulkopuolisen silmin Emmi elää samanlaista lapsiperhearkea kuin kuka tahansa. Ystävät kuitenkin tietävät, että Emmi saattaa perua menoja viime hetkellä tai laittaa tapaamisen jälkeen viestiä perään, jos jokin hänen tekemänsä tai sanomansa asia on jäänyt pyörimään liiaksi päähän.

– Muuten saatan kiusata itseäni jollakin muka tekemälläni virheellä todella pitkään. Syön myös masennuslääkkeitä ja käyn säännöllisesti terapiassa.

Emmillä todettiin masennus toista kertaa syksyllä 2019. Hän ei halua kertoa sankaritarinaa sairauden voittamisesta.

– Sen olen oppinut, että masennus ei ole matka, jolla on selkeä alku ja loppu. Ajattelen, että elän koko loppuelämäni tämän sairauden kanssa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kun ilo katosi

Nuorena Emmin suosikkiliikuntaa oli lentopallo. Hän pelasi joukkueessa, tykkäsi käydä kisamatkoilla ja rakasti viettää aikaa joukkuekavereidensa kanssa. Liikunta toi elämään paljon iloa.

– Valmentajamme asetti harrastuksen jatkamiselle kuitenkin ehdon. Meidän oli joko tähdättävä suomenmestaruustasolle tai lopetettava kokonaan. Kun sain vielä rasitusvamman polveeni, päätin jättää rakkaan harrastuksen.

Tulevina vuosina Emmi yritti löytää elämäänsä uudelleen liikunnan iloa. Sen tilalle tuli kuitenkin suoritus­keskeisyys.

– Muistan, kuinka kävimme jo hyvin nuorina 12-vuotiaina tyttöinä punnitsemassa itseämme vaa’alla ja kisasimme siitä, kuka on kevyin.

Emmi muistaa maksaneensa koko opiskeluaikansa jonkin punttisalin jäsenyyttä. Salien kärsimyksen kautta kesäkuntoon -puhe ahdisti häntä todella paljon. Proteiinipirtelöt, saliohjelmat, solariumit ja selfiekulttuuri tuntuivat luotaan­työntäviltä.

– Eräs punttisali jakoi tuubihuiveja erilaisilla iskulauseilla, kuten kipu tekee hyvää ja läskit liikkumaan. Opin myös, että kuntosali ei katsonut raskautta riittäväksi syyksi kuntosalijäsenyyden tauolle laittamiseksi.

Ensimmäinen kerta

Jos ei tule verta, ei voi sattua, Emmille sanottiin pienenä. Tuon sanonnan hän vei mukanaan aikuisuuteen.

– Sen vuoksi luulen, että minulla kesti niin pitkään huomata, että todella olin masentunut ja tarvitsin apua.

Masennus nosti ensimmäisen kerran päätään esikoislapsen syntymän jälkeen vuonna 2013. Silloin Emmi ei kuunnellut varoitusmerkkejä.

– Moni kommentoi synkkiin blogipostauksiini ihan ystävällisesti, että ajatukseni kuulostivat synnytyksenjälkeiseltä masennukselta.

Kommentit harmittivat Emmiä, sillä hän halusi pärjätä.

– Ajattelin, että olen viimeinen ihminen, joka voi sairastua masennukseen. Minun kaltaiseni ihmiset eivät masennu. Minähän suoritin asioita aivan valtavasti ja pärjäsin hyvin. Oikeasti en antanut itselleni lupaa romahtaa.

Nyt reippaasti lenkille!

Emmin lääkäri arvelee, että raskaudenjälkeinen masennus alkoi jo ensimmäisen raskauden aikana ja uusiutui vuoden kuluttua toisen raskauden jälkeen. Silloin elämä tuntui jo todella raskaalta ja Emmi haki apua. Kun hän purskahti neuvolassa itkuun, lääkäriaika varattiin samalle päivälle.

Oli tärkeää viimein huomata, että minä todella saatan ­tarvita apua.

– Oli tärkeää viimein huomata, että minä todella saatan ­tarvita apua.

Emmi sai masennuslääkkeet ja ohjeet masennuksen ­selättämiseksi.

– Piti syödä ­terveellisesti, liikkua luonnossa ja urheilla paljon. Niiden ohjeiden avulla aloin suorittaa masennustani pois. Kävin metsälenkeillä, jumpassa ja zumbassa.

Nyt vain reippaasti lenkkarit jalkaan ja lenkille oli ohje, jonka Emmi kuuli masennuksen aikaan monta kertaa.

– Ja niin minä sitten tein, vaikka se tuntuikin pahalta. Päätin, että olisin puolessa vuodessa terveen kirjoissa, enkä sairastuisi tähän sairauteen enää koskaan. Oikeasti en ole varma paraninko lainkaan, vai jatkoinko vain suorittamista.

Kyllä se menee ohi

Emmi uskoo, että hänen oli helppo ohittaa masennuksen oireet suorittamisella. Hän hoiti lapsiperheen arkea, harrasti liikuntaa ja matkusti päivittäin Helsinkiin töihin.

– Tein ympäripyöreitä työpäiviä ja pyrin samalla hoitamaan kaikki elämäni osa-alueet mahdollisimman hyvin. Minusta tuntui jatkuvasti siltä, että jos en nyt hoida kunnolla tätä asiaa, koko maailmani ­romahtaa.

Syksyllä 2018 Emmi alkoi saada toistuvia rytmihäiriöitä. Lääkärissä syyksi arveltiin voimakasta stressiä ja uupumusta. Emmi teki masennustestin, joka viittasi masennukseen. Myös puoliso oli sitä mieltä, että masennuksen oireet olivat ­näkyvät.

– Vielä silloinkin tappelin vastaan, että en varmasti ole taas masentunut, kyllä minä jaksan!

Emmi sinnitteli vielä kesään, sitten hän laittoi yhteydenottopyynnön terveyskeskukseen.

– Kun hoitaja soitti minulle, purskahdin itkuun. Lääkärissä minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus.

Sairauslomalla Emmi makasi sohvalla ja katsoi televisiosta Remppa vai muutto –ohjelmaa ja ­kaikki Australian Masterchefin kaudet. Marraskuussa hän aloitti terapian.

Aivokemiaa

Emmi on huomannut, että ihmisten on vaikea kohdata mielen sairautta. Moni on yrittänyt auttaa lohduttamalla ja  tsemppaamalla.

– Tsemppiviesteihin sisältyy usein ajatus siitä, että masentuneen täytyy jaksaa ja siten parantaa itsensä. Niinhän se ei mene.

Emmi toivoisi, että masennukseen opittaisiin suhtautumaan paremmin.

– Moni meistä sairastuneista on jopa sanonut haaveilevansa siitä, että heillä olisi jokin näkyvä vamma, vaikka katkennut jalka. Sen kanssa he saisivat sairastaa rauhassa. Moni ei vieläkään ymmärrä kun sanon, että en voi tulla paikalle, koska minusta tuntuu niin pahalta.

Valtava tekemättömien tehtävien lista, sellaiselta masennus voi pahimpina päivinä tuntua.

Saamattomuuden tunne on tuskaisen lamauttava. Tuntuu siltä, että en osaa mitään tai pysty mihinkään.

– Saamattomuuden tunne on tuskaisen lamauttava. Tuntuu siltä, että en osaa mitään tai pysty mihinkään.

Ajatusten tunnistamisesta ei ole apua, sillä kyse on aivokemiasta. Kun serotoniinitasot romahtavat, kauheat ajatukset tuntuvat ainoalta mahdolliselta totuudelta.
Emmi arvostaa sitä, että hänen lähiystävänsä eivät yritä parantaa häntä.

– Se tarkoittaa, että masennus ei määritä minua heille ihmisenä. Ajattelen, että tämä on vähän samanlaista, kuin jos minulla olisi diabetes tai ­keliakia. Sairaus vaikuttaa elämääni, mutta se ei ole elämässäni pääosassa.

 

Rakas liikunta

Viime syksynä Emmi aloitti ystävänsä kanssa aikuisbaletin. Opettaja kertoi rehellisesti omista epävarmuuksistaan tanssijana, auttaen myös oppilaita hyväksymään oman keskeneräisyytensä.

– Arvostin sitä todella. Sain kokea olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin sinne tulin.

Emmi haluaa nykyään liikkua paikoissa, joissa hän tuntee olonsa hyväksytyksi.

– Minulle on tärkeää, että kaikki paikan työntekijät eivät ole samanpainoisia ja -näköisiä ja että paikan kulttuuri ei korosta ulkonäkökeskeisyyttä ja kovaa treeniä.

Aiemmin hän ajatteli, että liikuntapaikat on tarkoitettu vain ihmisille, jotka ovat hyvässä kunnossa tai haluavat treenata ulkonäön vuoksi.

– On ollut vallankumouksellista huomata, kuinka paljon hyvinvoinnista, omasta olosta, hauskuudesta ja levosta tanssisalillani puhutaan.

Koska Emmi tuntee olonsa turvalliseksi, hän haluaisi nyt kokeilla kaikkea itselleen uutta, vogueta, comercailia ja street-tanssia. ­Tammikuussa hän aloitti dancehall-tunnit, jossa liikkeet perustuvat fiiliksille.

– Tanssijat tekevät jokaisesta liikkeestä oma näköisen, se tuo tanssiin valtavasti iloa ja ­vapautta.

Parasta on tanssia yhdessä ystävän kanssa.

– On ihanaa nauraa yhdessä tanssiessa. Minun on myös mahdollista kertoa jollekin, jos en jaksa tulla tunnille, enkä joudu potemaan asiasta huonoa omaatuntoa koko iltaa.

Emmin parhaita tanssimuistoja ovat illat ystävän kanssa yökerhossa.

– Olemme tanssineet koko illan ja olleet niin hikisiä, että meidän on täytynyt käydä välillä kuivattelemassa käsienkuivauspuhaltimen alla.

Olemme tanssineet koko illan ja olleet niin hikisiä, että meidän on täytynyt käydä välillä kuivattelemassa käsienkuivauspuhaltimen alla.

Hän toivoisi, että liikunnan yhteydessä puhuttaisiin aina enemmän hauskuudesta kuin tavoitteista.

– Liikunnan ei aina tarvitse olla joku ohjattu tunti. Väitän, että kun neljäkin tuntia veivaa ja nauraa klubin tanssilattialla, niin ei se ainakaan kauhean huonoa voi ihmiselle tehdä.

Liian vahva

Mutta ethän sinä voi olla masentunut, kun sinulla on niin kaunis koti! Tällaisia kommentteja Emmi on kyllästynyt kuulemaan.

– Se on samaa luokkaa niiden ehdotusten kanssa, että masennus lähtee lenkillä ja kivan tuoksuisella suihkugeelillä tai uusilla verhoilla.

Typerät ohjeet luovat helposti ajatuksen siitä, että masentuneella ei ole oikeutta omaan ­sairauteensa.

– Se pitäisi hoitaa kätevästi pois kaiken muun ohessa. Pitäisi olla vahva.

Terapiassa Emmi on huomannut, että vahvuus ei oikeastaan kuulu hänen persoonaansa.

– En ole luontaisesti vahva, mutta olen oppinut sellaiseksi. Nyt opettelen taas haavoittuvaiseksi.

Emmin kodissa jääkaapin oveen on laitettu magneeteilla kaksi listaa. Hauskaa kesätekemistä ja talvitekemistä. Saunomista, uimista, nuotiolla käymistä, pullan syömistä ja metsäretkiä. Listat on koottu yhdessä puolison ja lasten kanssa.

– Niissä on vain tekemistä, jotka tuottavat meille puhdasta iloa.

Nykyään Emmi ajattelee, ettei liikunnan tarvitse olla niin vakavaa.

– Aiemmin ajattelin suorituskeskeisesti, että liikunnan on oltava valvottua ja säännöllistä, eikä esimerkiksi kotijoogaa tai pyöräilyä lasketa. Ehkä siinäkin oli kyse siitä, kuinka paljon arvostin itseäni osaavana liikkujana.

Teksti Jenna Parmala
Kuvat Marjaana Malkamäki