Inkeri Tiitinen, 30, on joutunut kokemaan raiskatuksi tulemisen kahdesti. Liikunnan avulla hän löysi torjumiaan tunteita, joita ei puhumalla saanut esiin.
Inkeri Tiitinen oli 9-vuotias, kun hän lähti ystävänsä kanssa juhlista leikkimään läheiseen puistoon. Ystävän palattua hakemaan herkkuja sisältä vieras mies tuli keskeyttämään Inkerin leikit. Hän oli uhkaava ja painotti, että kyseessä oli eräänlainen peli.
Vaikka Inkeriä pelotti, hän ei uskaltanut kieltäytyä. Mies raiskasi Inkerin ja vannotti, että tapahtumista ei saisi koskaan kertoa kellekään.
Eikä Inkeri kertonut. Pieni tyttö tiesi, että oli tapahtunut jotain todella väärää, mutta uskoi olleensa itse syypää. Miehen uhkaukset takaraivossaan Inkeri varjeli salaisuutta, jotta mitään kauheaa ei sattuisi uudestaan.
Vuosia myöhemmin Inkeri kirjoitti raiskauksesta lapulle, jonka sattui laittamaan ovenkahvaan, jotta kukaan ei näkisi avaimenreiästä hänen huoneeseensa. Hänen äitinsä löysi lapun. Pahaa tarkoittamatta järkyttynyt äiti kysyi, oliko Inkeri varma, ettei ollut kuvitellut raiskausta.
– Tuo lause sai minut hautaamaan raiskauksen vieläkin syvemmälle sisimpääni, sillä tunsin tapahtuneesta silmitöntä syyllisyyttä.
Nykyään Inkeri ajattelee, että salaisuus oli lapselle yhtä raskas kuin murhan piilottelu aikuiselle.
Itsesyytösten vyöry
Kouluaika sujui Inkeriltä hyvin, hän harrasti ja ohjasi teatteria, haali luottamustehtäviä ja hoiti opinnot tunnollisesti. Muuten elämäniloinen tyttö oli yksin ollessaan kuitenkin synkkä ja melankolinen.
– Monesti elin päivät odottaen öitä, jolloin sain nukkua rauhassa kaikelta ahdistukselta.
17-vuotiaana Inkeri lähti vaihto-oppilaaksi Portugaliin. Hän rakasti matkustamista ja nautti elämästään uudessa kulttuurissa paikallisten kavereiden kanssa.
Eräänä iltana Inkeri palaili luokkakaverinsa juhlista ja jäi porukan viimeisenä muutamaksi minuutiksi odottamaan yksin bussia isäntäperheensä luokse. Paikalle ilmestyi mies ja nainen, jotka pakottivat hänet mukaansa aseella uhaten. Kaksikko vaati Inkeriltä rahaa ja kävelytti häntä pankkiautomaatilta toiselle. Piina päättyi Porton keskustassa olevaan puistoon. Inkeri raiskattiin väkivaltaisesti kivisen penkin päällä.
Inkeri kävelin paljain jaloin samalle keskusta-aukiolle, jossa oli bussia odotellut. Taksi vei hänet ilmaiseksi isäntäperheen luokse. Ensimmäiseksi Inkeri meni suihkuun. Veden valuessa hän syytti itseään sinisilmäisyydestä. Miksi hän oli jäänyt yksin pysäkille?
– Maailman pahuus ja oma typeryyteni vyöryivät päälle ihan kuin lapsena raiskauksen jälkeen.
Inkerin äiti lensi viikoksi Portugaliin, ja isäntäperhe sekä vaihto-oppilasjärjestön edustaja yrittivät parhaansa mukaan tukea.
Inkeri kävi muutaman kerran kriisiterapiassa mutta päätyi keskeyttämään vaihto-oppilasvuotensa. Paluu Suomeen tuntui epäonnistumiselta, ja Inkeri kertoi syyn vain muutamalle ystävälleen.
– Häpeä oli niin suuri.
Lue myös: Päihdeongelmaisen äiti: ”Olen laittanut poikani puheluihin eston”
Aina huonompi kuin muut
Pian Portugalista palattuaan Inkeri sai ensimmäisen lapsensa nykyisen miehensä kanssa. Elämänvaihe oli onnellinen, ja Inkeri siirsi raiskauksen käsittelyn mielessään odottamaan parempaa ajankohtaa.
Hän täytti arkensa mieluisasti: opiskeli, teki töitä, meni naimisiin, sai toisen lapsen ja asui perheensä kanssa puoli vuotta Tansaniassa. Kun piti itsensä aktiivisena, ei ehtinyt kiinnittää huomiota ahdistukseen ja pelkoihin.
Häpeä piti otteessaan, ja Inkeri koki olevansa kaikessa huonompi kuin muut.
– En ollut mielestäni koskaan riittävän hyvä. Vaikka sain yliopiston tentistä maksimipisteet, en ottanut kunniaa, vaan ajattelin arvostelussa olleen jotain vikaa.
Kun Inkeri sai kolmannen lapsensa, elämä rauhoittui kodin neljän seinän sisään. Toisesta raiskauksesta oli kulunut kuusi vuotta. Paniikkikohtauksia oli ollut aiemminkin, mutta nyt ne voimistuivat. Kun Inkeri lensi perheensä kanssa Lanzarotelle, hän istui vajaa yksivuotias kuopus sylissään ja pelkäsi koneen putoavan.
– Se oli todellista kuolemanpelkoa. Rukoilin miestäni lyömään minulta tajun kankaalle, sillä oloni oli sietämätön.
Lue myös: Aivoinfarktista toipunut Saara: ”Aivoinfarkti on totta vaikka se olisi lievä”
Mieli alkaa oireilla
Inkeri alkoi vajota tahtomattaan omiin maailmoihinsa, joskus monesti päivässä. Hän saattoi löytyä jynssäämästä hammasharjalla saunanlauteita tai ruokkimasta perheen edesmennyttä koiraa. Inkeri ei havahtunut, vaikka häntä kutsui nimeltä tai ravisteli.
Jälkeenpäin omasta käyttäytymisestä tuntui hurjalta kuulla. Inkeri pelkäsi tulevansa hitaasti hulluksi.
Samaan aikaan hän teki ahkerasti töitä, opiskeli, harrasti ja pyöritti perheen arkea. Mies ja lapset alkoivat kuitenkin huolestua, jos Inkeri jäi yksin kotiin. Hän saattoi löytyä autosta istumassa ovet lukossa tai tuudittamasta kuviteltua lasta itkien sylissään.
– Kun havahduin, en muistanut tapahtuneesta mitään.
Inkeri teki holtittomiakin asioita ja yritti jopa vahingoittaa itseään.
– Itsemurha on seinähullu ajatus, sillä tämä Inkeri, joka oikeasti olen, rakastaa elämää.
Tunteet, joille ei ole sanoja
Inkerin käytös sai selityksen, kun hänellä todettiin dissosiaatiohäiriö. Se on mielenterveyshäiriö, joka voi ilmetä vuosia traumaattisten tapahtumien jälkeen, jos ne ovat jääneet käsittelemättä.
Mieli oli suojellut Inkeriä raiskausten jälkeen, ja pelko ja nöyryytys olivat painuneet syvälle piiloon. Dissosiaatiokohtauksissa hän vajosi elokuvamaisiin takaumiin, joissa palasi tahtomattaan hetkeksi raiskaustilanteisiin.
– Oli helpottavaa kuulla, että skitsofreeniselle ololleni oli virallinen nimilappu. Minä olin terve, vaikka mieleni ei.
Dissosiaatiohäiriöön ei ole lääkehoitoa, vaan ainoa keino parantua on käsitellä kokemuksiaan ja hyväksyä ne. Inkeri aloitti pitkän terapian mutta ei päässyt tunteisiinsa käsiksi puhumalla.
– Kokemani kauheudet olivat koteloituneet syvälle kehooni. En voinut käsitellä niitä, koska en tuntenut mitään.
Kohtaukset pahenivat terapiasta huolimatta.
Lue myös: Hyvinkään ammuskelussa pahasti haavoittunut naispoliisi: ”Vietin neljä vuotta sairaalassa”
Itku tuli juostessa
Inkeri oppi vähitellen tunnistamaan sumenevan tilan, jolloin kohtaus oli ottamassa vallan. Hän huomasi, että silloin kannatti pysyä liikkeessä. Pienikin liike ennaltaehkäisi kohtauksia.
– Joskus mieheni puki minulle lenkkivaatteet päälle ja työnsi ovesta ulos.
Lenkillä mieli pysyi nykyisyydessä ja lukkoja avautui.
– Juostessani sisältäni kumpusi tunteita, joita en ollut ikinä kohdannut: surua, vihaa, avuttomuutta ja raivoa.
Aluksi tunteiden vyöry oli pelottavaa, sitten vapauttavaa. Inkeri saattoi itkeä pitkän lenkin ajan kuin pieni lapsi.
– Kehon ja mielen yhteistyö tuntui ihmeelliseltä.
Inkeri alkoi harrastaa crossfitia ja joogaa. Crossfitin jälkeen hän oli poikki mutta riemuitsi kyynelsilmin.
– Lihasteni täristessä iloitsin, että paranemiseni edistyi. Löysin tunnesiteitä omiin kokemuksiini.
Jooga puolestaan juurrutti nykyhetkeen. Hengityksen seuraaminen rauhoitti, ja joogatunneillakin Inkeri itki monet kerrat.
– Tuntui niin hyvältä olla yhtä oman kehoni kanssa, ei lipua siitä pois.
Vihdoin Inkeri pystyi keskustelemaan löytämistään tunteista terapiassa, ja edistystä alkoi tulla. Kohtaukset vähenivät.
Lue myös: Alkoholista luopunut Ilona: ”Näin elämäni muuttui”
Loppu mollaamiselle
Riittämättömyyden tunne kuitenkin jatkui ja vaivasi Inkeriä etenkin töissä. Mikään hänen aikaan saamansa ei riittänyt hänelle itselleen, ja hyväkin lopputulos hävetti. Lopulta työuupumus, sairasloma ja irtisanoutuminen pyöräyttivät lumipalloefektin liikkeelle. Inkeri päätti lopettaa perusteettoman itsensä mollaamisen.
– Mietin, että on helvetin epäreilua, että joudun kantamaan tätä raiskatun uhritaakkaa aina mukanani. Halusin olla sataprosenttisesti minä, tässä ja nyt.
Koska liikunta oli ollut Inkerille itselleen ihmelääke, hän hankki liikunta-alan koulutuksen ja toteutti pitkäaikaisen unelmansa. Hänen perusti yrityksen, joka tarjoaa lapsiperheille personal training -palveluita.
Lue myös: Muistisairas Jukka ja puoliso Minna: ”Kuin joka päivä häviäisi joku tärkeä taito”
Vihdoin tarpeeksi hyvä
Tie yrittäjäksi ei ole ollut helppo ihmiselle, joka on oppinut häpeämään itseään ja aikaansaannoksiaan.
Inkeri päätti, että tekisi työtä persoonallaan, ja kertoo siksi taustastaan avoimesti. Mielenterveyshäiriön kanssa eläminen on osa häntä.
Inkeri sanoo, ettei välttämättä pääse raiskatuksi tulemisen häpeästä koskaan kokonaan eroon. Hän kuitenkin kokee saaneensa itsetuntonsa takaisin.
– Olen oppinut erottamaan omat uskomukseni ja todellisen tilanteen. Muistutan, että häpeä on oppimani tapa eikä oikeasti liity tekemisiini.
Mielenterveyshäiriötään hän pitää oppimispolkuna.
– Olen ollut aitiopaikalla näkemässä, miten liikunta vaikuttaa mielen toimintaan.
Inkerillä on edelleen dissosiaatiokohtauksia, ja treeneissä mieleen tulvii yhä rankkoja muistoja. Liikunta on kuitenkin ennen kaikkea hyvän olon lähde. Inkeri rakastaa kokeilla uusia lajeja, eikä mieleenkään tulisi hävetä itseään tai sitä, ettei ensikertalaisena osaa.
Liikkuessaan hän on aina tarpeeksi hyvä.
Lue myös:
Kasvonsa pahasti polttanut: ”Tinderiin meno vaati rohkeutta”
Olympiaurheilija Anni Vuohijoki ”Salilla unohdin veljeni kuoleman”
Outi Lehtosuo: ”MS-tauti on tuonut taistelijaluonteeni esiin”