Vuonna 2012 poliisiopiskelija Heidi Foxellin elämä muuttui täysin, kun hyvinkääläisen liikerakennuksen katolla ammuskelleen nuoren miehen luoti osui häntä vatsaan. Katkera hän ei ole, vaikka tapahtuma vei hänet pyörätuoliin ja kymmeniin leikkauksiin.
Kun Heidi Foxell herää kolmen viikon koomasta, hän makaa sairaalasängyllä, ja oikeasta kyljestä matelee 13 letkua. Vatsa on piilossa laitteiden ja peitteiden alla. Jalkoihin on kiinnitetty härveleitä. Suu avautuu puoli senttiä ja puhe kulkee kanyylin kautta.
– Heidi? Oletko siellä? Olet teho-osastolla. Sinua on ammuttu, ääni sanoo Heidille.
Poliisiharjoittelussa ollut Heidi on loukkaantunut Hyvinkään ampumisvälikohtauksessa. Talon katolla riehunut mies surmasi hirvikiväärillä kaksi ihmistä. Tuolloin 19-vuotiasta Heidiä osui suoraan vatsaan.
– Kävin hitaalla. Tajusin, että minua oli ammuttu ja että vatsani oli tohjona, mutten ymmärtänyt, miten pahasti. Iloitsin, että työparini oli säästynyt tulitukselta. Hänellä on perhe.
Sokissa ja lääketokkurassa tuli mieleen oudon arkisia asioita.
– Pahin huoleni oli, saisinko opintoni loppuun. Heti seuraavaksi se, etten pääsisi koko kesänä rannalle.
Heidillä oli täysi luotto toipumiseensa.
–Helpotus elossa olemisesta oli niin vahva, että uskoin asioiden järjestyvän ja että henkiinjäämiselläni oli pakko olla tarkoitus.
Koulussa opetettiin, että kun poliisi pukee sinisen haalarinsa, hänestä tulee teräsmies. Silloin mikään ei voi uhata.
– Sairaalassa vedin ylleni henkisen haalarin. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin taistella.
Leikkauksia toisen perään
Heidin vatsaa leikattiin yli 50 kertaa. Kun normaalisti suolta on kuutisen metriä, Heidille jäi lopuksi senttejä. Yhteensä erilaisia operaatioita tehtiin yli 150.
– Leikkaukset eivät tuntuneet ahdistavilta, vaan edistykseltä. Jos en ymmärtänyt, ylilääkäri piirsi paperille.
Piinaavinta oli jano. Heidi ei saanut aluksi juoda mitään ja myöhemminkin vain kaksi desiä päivässä.
– Lontoon olympialaisia katsellessani tapitin vain urheilijoiden kylmiä vesipulloja. Hampaita harjatessa yritin salaa hörpätä millin purskutusvettä.
Neljän kuukauden teholla makaamisen jälkeen Heidi pääsi osastolle. Jalat toimivat, nyt ne piti totuttaa kävelemään.
Vietettyään lähes kaksi vuotta sairaalassa Heidi alkoi olla kotiutumiskunnossa. Sitten kaikki romahti.
Heidi käveli rollaattorin avulla ympäri osastoa joka päivä, aina vähän pidemmän lenkin. Korsettitukivyö suojasi vatsaa ja kropan sisään menevät letkut kulkivat mukana muovipussissa.
– Tunsin itseni olympiavoittajaksi, kun vihdoin kävelin yksin tippatelineen kanssa osaston päästä päähän.
Hoitovirhe ja masennus veivät pohjalle
Vietettyään lähes kaksi vuotta sairaalassa Heidi alkoi olla kotiutumiskunnossa. Sitten kaikki romahti.
Suolistotähystyksessä sattui virhe. Heidin sai selkäydinvamman ja vakavia hermovaurioita jalkoihin. Jalat eivät liikkuneet lainkaan, yleiskunto heikkeni ja hermokivut jäytivät luita myöten.
Heidin mieli mustui, hän menetti toivonsa ja masentui.
– Kun hoitajan kanssa tuli känää kipulääkkeistä, nakkasin yöpöydältä lähimmän tavaran ovenkarmiin. Vihoittelin itsekseni ja läimin kättä kipeästi pöytään.
Heidin aika kului töllätessä turhautuneena tv:tä.
– Minun olisi pitänyt olla kotona järjestämässä kavereilleni MM-futiksen kisakatsomoa. Jos erehdyin kurkistamaan pelejä yksin, sain itkukohtauksen.
Fysioterapeutista, Heidin äidin ikäisestä naisesta, tuli Heidin paras ystävä, ja hänen käyntinsä oli päivän paras hetki. Fysioterapeutti työnsi Heidin pyörätuolilla rannalle. Vaikka kateus iski huolettomia lenkkeilijöitä katsellessa, retket tuntuivat terapialta.
Heidi makasi sairaalavuoteessaan taas vuoden verran.
Pyörätuolista tuli ystävä
Kun Heidi siirrettiin kuntoutuskeskukseen, päiviin tuli eloa.
– Ilmoitin heti, että kävelen täältä kotiin.
Helppoa ei ollut. Kun Heidi asetettiin istumaan jalat suorina, hän kaatui suorilta taaksepäin.
– En pystynyt kontrolloimaan kroppaani mitenkään, mikä tuntui järkyltä.
Kävelykyvyn menettämistä ja pyörätuolilla liikkumista oli vaikea hyväksyä. Kiertäisivätkö ihmiset hänet kaukaa? Oli niitäkin iltoja, jolloin Heidi vain tuijotti pyörätuoliaan ja itki.
Hikiliikunnasta tuleva hyvä olo oli ratkaiseva käänne parempaan.
Pääsy allasterapiaan oli kuin pääsy taivaaseen.
– Vaikka pyörin kuin korkki, sain ylävartalon avulla pidettyä itseni pinnalla. Se oli ihanaa.
Heidi venytteli, ui ja harjoitteli kuntosalilla monesti päivässä.
– Päätin tehdä pyörätuolista inhokin sijaan ystävän. En ole sidottu tuoliin, vaan tuoli auttaa minua.
Pyörätuolin hyväksymisen jälkeen liikunta alkoi kiinnostaa ihan tosissaan – olihan Heidi ollut urheilullinen ennen loukkaantumistakin. Hän meni mukaan peliryhmiin ja testaili kaikkea pesiksestä rugbyyn. Onneksi, sillä hikoilusta tuleva hyvä olo oli ratkaiseva käänne parempaan.
– Aluksi tuntui hassulta treenata ilman jalkoja, mutta hengästyessä ja hien virratessa kaikki unohtuu. Liikunnasta jää prikulleen se sama upea olo kuin ennenkin.
Pyörätuolisulkapallon aloittaminen oli hyvä veto, olihan rakkaus sulkikseen syntynyt jo teininä. Mailanmäiskinnässä vanhat piirteet heräsivät. Heidi oli taas täynnä tuttua energiaa ja voitontahtoa.
– Oli huikea hetki, kun vihdoin uskalsin lähteä yksin keskustaan kelamaan. Päädyin shoppailemaan!
Liikkuminen ja reissaaminen palasivat Heidin arkeen. Viime syksynä hän matkasi sulkapallokisoihin entiseen kotikaupunkiinsa Vaasaan.
– Turpaan tuli 6-0, mutta oli älyttömän kivaa!
Peiliin katsominen kirpaisee
Kropan muuttumisen hyväksyminen ei ole ollut helppoa.
– Bikineissä en tule ikinä kulkemaan. Kokovartalopeiliin katsominen kirpaisee yhä. Leikkaukset ovat vieneet vatsalihakset, joten sixpack on muisto vain. Jalat on ihonsiirtojen takia kuin juustohöylällä kuoritut.
Heidi on yrittänyt pitää mielessä, että ulkonäkö on sivuseikka sen rinnalla, että kroppa toimii.
Heidi on kiitollinen myös ravintoterapeutille, joka on osannut vuosien ajan laskea suoraan suoneen ja suoleen syötetyt kalorit tismalleen oikein, eikä paino ei ole muuttunut lainkaan.
Mitä nyt hartiat kasvaneet sen verran, että paita kinnaa hartioista.
Ei katkeruutta ampujaa kohtaan
Kaiken jälkeen koti tuntuu luksukselta. Suunnitelmissa on saattaa kesken jääneet poliisiopinnot päätökseen.
– On valtavan helpottavaa, että saan jatkaa unelmatyötäni tuolissakin. Vaikka sitten tutkinnassa tai konttorissa.
Uusi elämäntilanne on poikinut uusia ystäviä ja olalletaputuksia. Heidi saa kuulla olevansa taistelijaidoli.
– Sankaruudesta en perusta, mutta ihana löytää vielä tällä iällä uusia sydänystäviä.
Monet vanhat ystävät eivät jaksaneet tai tahtoneet pitää yhteyttä ampumisen jälkeen. Se riipaisi Heidiä. Tosiystävät ja kurssikaverit kävivät katsomassa, tsemppasivat.
– Parasta oli jutella poliisijuttuja, pysyä perillä ”meidän hommista”. Poliisikaverit luottivat, ettei päässäni ole vikaa.
Hyvinkään ampujalle, nuorelle miehelle, Heidi ei ole katkera. Hän ei ole avannut kuulustelupöytäkirjoja, saati yrittänyt keksiä tragedialle syitä. Tieto elinkautisesta riittää.
– Jossittelu ei helpottaisi minua millään tavalla.
Juttu ilmestyi Fitissä 4/2016.
Lue myös:
Onnettomuudessa halvaantunut Emma nousi hevosen selkään
Crohnin tautiin sairastunut Miia: ”Pahin pelkoni oli, saisinko enää liikkua”
Lento-onnettomuudesta selvinnyt Ulrika: ”Nyt olen kotonani kehossani”
Mitä nyt?
Myöhemmin Heidi sairastui leukemiaan ja on käynyt lähellä kuolemaa myös verenmyrkytysten vuoksi. Lue lisää Heidin elämästä Iltalehden jutusta.