Endorfiinikoukussa-blogin Elina Hovinen: ”Leikittelin ajatuksella kuolemasta”

Suosittua treeniblogia pitävä Elina Hovinen koki eroajatuksistaan niin suurta tuskaa ja pahaa oloa, että halusi kuolla. Terapia auttoi häntä uskomaan omiin valintoihin.

Työkaverin kysymys pysäytti.

Elina, pitäisikö sinun levätä? Oletko kunnossa?”

Elina itki kesken työpäivän, eikä se ollut normaalia. Yleensä hän kätki tunteensa hymyn alle niin, että työpaikalla ei arvattu, miten pahalta hänestä tuntui.

Ahdistus oli kasvanut rintaan möykyksi. Se haittasi jo hengitystä ja teki nielemisestä vaikeaa. Päähän punki itsetuhoisia ajatuksia, varsinkin työmatkaa pyöräillessä. Mitä väliä sillä oikeastaan olisi, jos hän kuolisi tänne tien päälle?

– Ajoin niin holtittomasti, että läheltä piti -tilanteita oli paljon. Leikittelin ajatuksella kuolemasta enkä niinä hetkinä jaksanut ajatella edes lapsiani. Tuntuu käsittämättömältä, että olen voinut olla niin solmussa.

Elina Hovinen kertaa viiden vuoden takaisia tapahtumia. Valoisa kerrostalokoti Espoon Tapiolassa on tänä aamuna hiljainen, sillä kesälomaa viettävät tytöt ovat harrastuksissaan ja mies töissä. Elina istuu tiukka treenitoppi päällään, mutta hänellä ei ole kiire. Hän puhuu, vaikka kipeiden asioiden muisteleminen vaatii voimia. Endorfiinikoukussa-blogissaan Elina on tottunut kertomaan itsestään, mutta on paljon asioita, jotka bloggaajakin mielellään salaisi. Tai niin Elina ajatteli ennen, mutta sitten kaikki muuttui.

Työpaikan itkukohtauksen jälkeen Elina meni puhumaan työterveyshoitajalle ja sai nopeasti ajan lääkärille. Kun työterveyslääkärin tekemä masennustesti näytti hälyttäviä tuloksia, Elina ymmärsi olevansa kipeästi avun tarpeessa.

Lue myös: Alkoholismin varjossa varttunut Merja: ”Olin alkoholisti-isäni pahin vastus”

Terapia avasi itsearvostuksen

Sairausloma alkoi saman tien ja kesti pari kolme kuukautta. Elinalla oli onnea, sillä hän pääsi työpaikan kautta psykoterapiaan nopeasti.

– Terapeutti sai minut tajuamaan, että minulla on oikeus arvostaa itseäni. Kaksi vuotta tein kovasti töitä. Olin terapiasessioiden jälkeen aina ihan puhki.

Mutta miten 32-vuotias, urheilullinen kolmen tytön äiti oli päätynyt niin solmuun, ettei enää halunnut elää? Siksi, että Elina oli miettinyt avioeroa jo pari vuotta ja ahdistuneena tullut tulokseen, ettei hänellä ole siihen oikeutta. Mutta tuo on lyhyt selitys, eikä kerro Elina Hovisesta paljoakaan.

Pidempi selitys on monisyisempi: Elina kasvoi Oulussa vanhoillislestadiolaisessa kodissa kahdeksanlapsisen perheen toiseksi vanhimpana tyttönä. Akateemisessa perheessä oli aina pärjätty. Siskojen ja veljien koulutodistuksissa se näkyi kymppeinä. Elinan kokeista niitä kymppejä ei kuitenkaan tullut.

 Elinan paha olo kasvoi. Hän alkoi karkottaa sitä treenaamalla hillittömästi.

– Tunsin itseni sisaruksiani tyhmemmäksi, vaikka kotona minua aina kannustettiin. Mutta opettaja vertasi minua sisaruksiini. Hän saattoi hämmästellä ääneen, että sinähän olet Venlan ja Lauran sisko.

Mallioppilasta Elinasta ei tullut. Hän unohteli tavaroitaan ja myöhästeli oppitunneilta. Ala-asteella hänestä tuli opettajan silmätikku, ja luokan seinällä olevaan peikkotaulukkoon ilmestyi aina yksi uusi peikko. Kun koulukaverin pulpetista katosi rahaa, siitä syytettiin turhaan Elinaa. Kun seuraavana päivänä oli orkesteriharjoitukset, vain Elinaa muistutettiin erikseen huilusta. Kun matematiikan erityisryhmästä muut pääsivät pois kahdeksikolla, Elina ei päässyt, vaikka kokeesta tuli yhdeksän.

Oppimisvaikeuksia ei koskaan tutkittu, joten Elina ei saanut niihin apua. Vasta aikuisena hän on ymmärtänyt, että on luultavasti syntymästään asti kärsinyt tarkkaavaisuushäiriöstä.

– En ollut pahantahtoinen, olin vain vilkas. Tuntui kuin päässäni olisi ollut jatkuva meteli. Silti minut leimattiin pahaksi.

Lue myös: Olympiaurheilija Anni Vuohijoki: ”Salilla unohdin veljeni kuoleman”

Avioliitto ja usko ohjasivat

Yläasteella opettajat olivat ymmärtäväisempiä, mutta Elinaan oli jo ehtinyt iskostua pelko, että hän ei pärjää. Tuntui, että oli vain kaksi vaihtoehtoa: hänestä tulisi joko hyvis tai ostarilla hengaava pahis. Välimuodoista Elina ei tiennyt, joten hän päätti valita hyvän.
Siihen tarjoutui tilaisuus, kun hän tapasi 18-vuotiaana tulevan miehensä. Tämäkin oli samoista uskovaisista piireistä, mutta asui Helsingissä. Elina oli jo yläasteen jälkeen kokeillut opiskelua toisella paikkakunnalla, muuttanut takaisin Ouluun ja hankkinut työpaikan. Lukio ei ollut Elinaa varten, ja hänestä tuntui, että hän ajelehti.

Helsinkiin muutto ihastuksen perässä vaikutti loistavalta ratkaisulta. Elina sai hyvän ystävänsäkin innostumaan, ja kun sopiva kämppä löytyi, tytöt pakkasivat muuttokuorman ja suuntasivat kohti pääkaupunkia. Edes matkalla sattunut onnettomuus ei heitä hidastanut. Kalusteet menivät romuiksi, mutta kuka nyt sänkyjä ja pöytiä kaipasi?

Seurustelu uskovaisen miehen kanssa oli vastaus kaikkeen, mitä Elina kaipasi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana ja tuli ensimmäisen kerran äidiksi 22-vuotiaana. Kolme tyttöä syntyi kahden vuoden välein.

– Takerruin uskoon ja liittoon kuin oljenkorteen. Ajattelin, että mennään naimisiin ja saadaan lapsia ja ohjeet tulevat ylhäältä. Pitkäksi aikaa löysinkin tasapainon.

Pääkaupunkiseudun lestadiolaisyhteisö täytti sosiaalisen elämän. Ystävien kanssa käytiin porukalla seuroissa, retkeiltiin ja reissattiin.

– Se oli aktiivista ja tervehenkistä touhua, sillä alkoholi ei kuulu lestadiolaiseen elämäntapaan.

Lue myös: Jännittäminen surettaa Merviä: ”Olen ollut eräänlainen sivustakatsoja”

 

Irti lestadiolaisyhteisöstä

Yhteisön säännöt alkoivat kuitenkin ahdistaa. Kolmannen lapsen jälkeen Elina tajusi, ettei ollut valmis synnyttämään 12:ta lasta, sillä lestadiolaisuus kieltää ehkäisyn.

– Ahdistuin myös menestymisen paineesta. Tuntui, että kaikilla piti olla isot talot ja hienot autot. Silti yhteisössä oli paljon hyvää ja turvallista, ja arvostin niitä puolia irtaantumisen jälkeenkin.

Elina jätti vanhoillislestadiolaiset piirit kuopuksen syntymän jälkeen. Helpotus oli valtava. Enää tyttöjä ei tarvinnut pukea tietyllä kaavalla eikä kuuluisi kenellekään, millaisella autolla he ajoivat.

Mutta avioliiton jättäminen oli vaikeampi päätös, ja Elinan paha olo kasvoi. Hän alkoi karkottaa sitä treenaamalla hillittömästi.

Kolmannen lapsen jälkeen Elina tajusi, ettei ollut valmis synnyttämään 12:ta lasta

– Pyöräilin viikossa yli sata kilometriä, juoksin kolme lenkkiä ja kävin kolmesti salilla. Treenasin, kun lapset nukkuivat, aamulla varhain ja illalla myöhään, yli kymmenen tuntia viikossa. Se meni överiksi.

Sitä paitsi Elina halusi olla hoikka. Vanhoista blogikuvista näkee, että hän oli lähes rasvaton lautavatsa. Suhde ruokaan oli häiriintynyt. Jälkiruoka merkitsi pelin menettämistä ja sitä, että aamulla oli pakko lähteä lenkille.
Hoikimmillaan Elina painoi 52 kiloa. Se on vähän 171-senttiselle naiselle, mutta hän pääsi siihen jokaisen raskauden jälkeen vaivattomasti. Synnytysten jälkeen paino oli aina sama 65 kiloa, mikä on Elinan nykyinen paino.

– Imetin ja olin nuori, joten paino tippui helposti. Muistan, koska merkitsin kaiken millimetriruututaulukkoon.

Lue myös: ”Tuntui epäreilulta saada syöpä kahdesti”

Pahan olon voi salata

Uudessa elämäntavassa riitti hyvin aineksia treeni- ja hyvinvointiblogiin. Elina aloitti sen ensin ystäviltään salaa. Hän kaipasi ihailua, ja kun sitä tuli, se tuntui hyvältä. Mutta pahan olonsa hän salasi blogissa.

– Kerran luin itsestäni jotain ilkeää keskustelupalstalta. Ajattelin, että voi kun tietäisitte, miten höyhenenhauras olen. Kukaan ei ole supervahva. Taustalla voi olla millainen tarina tahansa.

Kun romahdus viimein tuli, alkoi myös paraneminen. Terapian avulla Elina tajusi, että hänellä oli muitakin vaihtoehtoja kuin kuolla tai pysyä liitossa: voi lähteä kohti omia valintoja. Lopulta hän uskalsi erota vuonna 2014.

Elinasta tuli somen ammattilainen, vaikka nuorena hän kärsi keskittymishäiriöstä.

Hoito ja lääkitys hiljensivät myös raivokasta treenaamista, ja se teki hyvää. Raju intervallitreeni saattoi vaihtua ulkoiluun ja kävelyyn. Hengenahdistuskin katosi.

– Opin, että on tärkeää kuunnella, miltä tänään tuntuu. Joudun yhä muistuttamaan siitä itseäni joka päivä.

Elina kuvailee, että hän joutui sahaamaan nuorena solmitun liiton siteet oksa oksalta. Ehkä vuosien työskentely erotuskan parissa johti siihen, että uusi suhde pääsi alkamaan nopeasti. Työpaikan pikkujoulujatkoilta alkanut romanssi on tehnyt Elinasta onnellisen. Pari meni naimisiin viime vuoden alussa.

– Tällaista rakkaudentunnetta en ole ikinä kokenut. Minulla on mies, joka tuo turvaa ja lämpöä mutta voimme silti olla erillisiä ihmisiä. Kelpaan hänelle tällaisena, eikä hän pelkää, että menen rikki.

Paria yhdistää liikunnallinen elämäntapa. Elinan mielestä miehen pitäisi oikeastaan olla liikunnan ammattilainen eikä nykyisissä toimistotöissä. Hän osaa tehdä Elinalle parhaat treeniohjelmat − miksei hän siis tekisi sitä ammatikseen?

Vapaa-aikana urheillaan kahdestaan, erikseen ja perheenä. Joskus jätetään kännykät kotiin ja lähdetään porukalla luontoon, vaikka 10-, 12- ja 14-vuotiaiden tyttöjen mielestä shoppailu olisi kivempi vaihtoehto.

Lue myös: Kaksi lastaan menettänyt surututkija Mari Pulkkinen: ”Suru jättää aina jäljen”

Pää pinnan yläpuolella

Treenibloggaajana tunnettu Elina on ammatiltaan pienen maahantuontifirman markkinointi- ja viestintäpäällikkö. Työ on itsenäistä, mutta vaatii luovuutta. Samoin kaikki muut työt, sillä blogi on tuonut Elinalle kirjavan työkentän, joka koostuu päivätyön ohella kaupallisesta somettamisesta, hyvinvointialan tapahtumista ja esimerkiksi juoksukoulun vetämisestä.

Keskittymishäiriöinen koululainen on nyt someammattilainen, työssä, jossa pitää hallita tuhat asiaa yhtä aikaa.

– Olen opetellut organisoimaan. Esimerkiksi sähköpostit tarkistan vain kolme kertaa päivässä. Mies kuittailee välillä, että jätän astioita ja vaatteita levälleen, mutta minähän vain keskityn oleelliseen!

Elina haluaisi vielä joskus opiskella markkinointia ja viestintää. Kauppakorkeakoulu on jo pitkään ollut haaveissa.

– Onko se hyvä unelma, vai pitäisikö ajatella, että riitän jo tällaisena? Haluanko sinne vain siksi, että siskoista ja veljistä tuli lääkäreitä, filosofian maistereita, tohtoreita ja Sibelius Akatemian käyneitä ammattimuusikoita?

– En tiedä, mutta uskon, että kaikki on mahdollista. Nykyisin olen jo pinnan yläpuolella enkä enää upoksissa. Pitää vain muistaa hengitellä. Koko ajan ei voi mennä vauhdilla eteenpäin.

Lue myös:

Kasvonsa pahasti polttanut: ”Tinderiin meno vaati rohkeutta”

Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”

Yritysjohtaja Teija irtisanoutui: ”Elämänmuutos palautti hyvän olon”