RULLAAN MATON AUKI JUURI OIKEAAN kohtaan salia – seinän viereen, etualalle, tarpeeksi lähelle ohjaajaa. Matolle laitan blokin ja käyn sen päälle makaamaan niin, että blokki on yläselän kohdalla ja rintakehä aukeaa. Tässä makoilen silmät kiinni täydessä hiljaisuudessa ja irrottaudun arkipäiväisyyksistä ennen harjoitusta.
NÄIN MINÄ HALUAISIN JOOGATUNTINI ALOITTAA . Oikeasti on niin, että siinä matolla makoillessani sali täyttyy höpöttävistä kanssajoogeista, jotka hihittävät ja hälisevät kuin missäkin basaarissa. Matot räpsähtelevät vieressäni auki ja kurkin hätääntyneenä sivuilleni, etten makaa pitkin pituuttani jonkun tiellä.
MUIDEN TOUHOTUS TUNNIN ALUSSA TUNTUU vähän siltä kuin kirkossa soisi herätyskello, eli jotenkin kaikin puolin väärältä. Vaikka myönnettävä se on: olen minäkin ollut se hölöttäjä, oikein tirskinyt ja pulissut, mutta syyllisyys on ollut kauhea.
ENSIMMÄISESSÄ AURINKOTERVEHDYKSESSÄ SAAN NAUTTIA paitsi siitä, että jäsenet aukeavat, myös siitä, että kaikki ovat vihdoin hiljaa. Myös pääni sisäinen valittaja.