Islannissa asuva kirjailija ja bloggaaja Satu Rämö, 38, vierasti äitiyttä ja raskauden muokkaamaa kehoaan. Crossfitin avulla hän palasi omaksi itsekseen: ensimmäistä kertaa oli löytynyt laji, josta hän pystyi aidosti nauttimaan. Myös arjessa jaksaminen helpottui.
Järkytys oli suuri, kun kirjailija ja yrittäjä Satu Rämö tuijotti raskaustestinsä tulosta uuden Islannin-kotinsa kylpyhuoneessa. Mies oli töissä jäätiköllä ja Sadun valtasi pakokauhu. Ei hän halua olla raskaana!
– Soitin itkuisen paniikkipuhelun miehelleni, että nyt se lapsi sitten olis tulossa, Satu muistelee.
Vaikka uutisista iloinen puoliso sai Sadun rauhoittumaan, oli tämä se hetki, kun hänen koko elämänsä kääntyi päälaelleen.
–En koskaan ajatellut, että haluaisin lapsia. Ajatuskin tuntui vieraalta.
Satu oli 30-vuotias, mutta hän ei ollut ennen edes pidellyt vauvaa sylissään. Miten hän selviäisi raskaudesta ja erityisesti äitiydestä, kun rooli on täysin vieras? Ja vielä vieraassa maassa.
Islanti vei Satu Rämön mukanaan
Reykjavik teki lähtemättömän vaikutuksen Satuun hänen ollessaan siellä vaihdossa. Kaupunki veti puoleensa sen jälkeenkin ja hän palasi lomailemaan sinne 26-vuotiaana. Silloin räväkkä Satu tapasi rauhallisen jäätikköoppaan Björgvinin. Miehen huumorintaju ja islantilainen elämänasenne hurmasi.
– Islantilaiset asuvat keskellä jatkuvaa tuulta ja tuiskua, mutta elämänasenne pysyy positiivisena, se kiehtoi.
Perhe on islantilaisille tärkeä. Björgvin ilmoitti heti suhteen alussa haluavansa perheen. Satu ei innostunut ajatuksesta ja ohitti asian nopeasti.
Kaukosuhde epäilytti ensin kumpaakin, mutta pian he huomasivat suhteen toimivan välimatkasta huolimatta.
He päättivät muuttaa hetkeksi Barcelonaan, neutraalille asuinalueelle, ja testata toimiiko arki yhdessä. Kaikki sujui hyvin ja yhteenmuutto Reykjavikiin tapahtui pian. He olivat juuri päässeet asettumaan aloilleen uuteen kotiinsa, kun lapsi ilmoitti tulostaan tuli.
Salamatkustaja-blogissa jaettiin äitiyden kauhut
Monelle raskaus on toiveiden täyttymys, mutta Sadulle ei. Päässä risteili kysymyksiä. Onko minusta äidiksi? Osaanko pitää huolta lapsesta? Ja erityisesti, muutunko niin eri ihmiseksi etten enää tunnista itseäni enkä kehoani?
– Äitiys tuntui ulkoavaruudelliselta asialta. Mutta koska en voinut asialle mitään, aloin ottaa asioista selvää ja jakaa huoliani Salamatkustaja-blogissani.
Sadulle blogin kirjoittaminen oli eräänlaista terapiaa. Sitä kautta hän käsitteli päälaelleen muuttunutta elämäntilannettaan. Sadun avoimen rehellinen ja hiukan itseironinenkin teksti sai monen huokaisemaan helpotuksesta: joku muukin pelkää raskausaikaa ja äitiyttä. Kävi ilmi, ettei vaaleanpunaisessa raskauskuplassa elänytkään niin moni kuin Satu ensin ajatteli.
Kun raskauteen ei ollut ehtinyt mitenkään valmistautua, oli odotusaika rankka. Satu toivoi vain, että se olisi pian ohi. Oma keho muuttui ja lista asioista, joita ei saanut tehdä, piteni päivä päivältä.
”Jos et voi asialle mitään, jaa tuntemuksesi muiden kanssa, koska vertaistuen kautta voi saada omaan tilanteeseen uutta näkökulmaa.”
– Menetin yhtäkkiä kontrollin kehostani ja mielialani heittelivät. Se oli minulle täysin uutta, enkä pitänyt siitä yhtään.
Vauva-aika ei ollut sekään juhlaa. Vaikka Björgvin ja Satu hoitivat vauvaa yhteistuumiin, Sadun turhautuminen kasvoi. Eniten ärsytti se, että kaikki oli niin ennalta arvaamatonta ja epäloogista.
– Sanotaan, että äiti oppii tunnistamaan vauvan itkun merkityksen. Mä en kyllä osannut tunnistaa mitään, vaan kaikki oli yhtä arvailua.
Satu pelkäsi kotiin eristäytymistä ja vauvakuplassa elämistä niin paljon, että hän pakotti itsensä ihmisten ilmoille. Vaikka liikkeellelähtö vaati säätöä rattaiden ja vaippakassien kanssa, oli se silti Sadulle elintärkeää. Vain siten hän sai oman elämänsä edes jotenkin hallintaansa.
– Välillä tuntui, että olin kuin eri ihminen. Kehoni oli viturallaan ja kärsin lapsen kahden ensimmäisen vuoden ajan lyhytpinnaisuudesta, vitutuksesta ja voimattomuudesta.
Kun vauva kasvoi, elämästä tuli yhtäkkiä ihanaa. Satu huomasi, että arkikin alkoi vihdoin tuntua tutulta. Ylimääräistä painoa oli kuitenkin kertynyt 10 kiloa, eikä peilistä katsonut enää tuttu ihminen. Jotain oli tehtävä, mutta mitä? Liikunta kiinnosti, mutta laji oli valittava tarkkaan. Sadulla on nimittäin tyypillisten koululiikuntatraumojen lisäksi urheiluhistoriassaan kausi, jota hän ei kovin mielellään enää muistele.
Sata lasissa fitness-kisoihin
Lapsena liikunta ei kiinnostanut Satua ollenkaan ja koulun kilpailuissa hän jäi aina viimeiseksi.
– Olen kotoisin maatilalta. Ei niistä hommista kukaan ehtinyt lähteä spinningiin. Harrastin ratsastusta, mutta ei se kasvattanut kuntoa, jota taas koulussa arvostettiin. Kartan edelleen joukkueurheilulajeja kuin ruttoa.
Satu muutti omilleen Forssaan jo 16-vuotiaana ja halusi aloittaa urheilemisen. Vaikka kunto oli nolla, etsi hän netistä juoksukouluohjelman ja alkoi treenata. Pian hän olikin jo juossut puolimaratonin.
– Opin, että määrätietoisesti treenaamalla voi kehittyä. Siinä oli jotain, mikä kiehtoi.
Kun Satu myöhemmin muutti Helsinkiin opiskelemaan, hän alkoi pyöriä Töölö Gymin bodareiden kanssa. Satu ajautui fitness-piireihin ja se oli menoa. Tekorusketukset, spandex-legginsit ja sairaalloiset dieetit veivät mennessään.
– Töölö Gymillä harva mimmi treenasi tavoitteellisesti silloin 2000-luvun alussa. Ei fitness ollut silloin yhtään trendikästä. Kisoihin oli helppo päästä, ja sijoituinkin niissä ihan hyvin.
Analyyttisenä ihmisenä Satu halusi testata, kuinka pitkälle homman voi vetää.
– Tiesin kaiken aminohapoista, suolatasapainosta ja kananmunan proteiinimääristä. Vaikka se oli silloin hauskaa, ei siinä hommassa ollut mitään järkeä. Paino nousi ja laski, ei se ollut terveellistä.
”Vaikka kehon äärimmilleen vieminen ei olekaan terveellistä, saattavat ääritilanteet silti antaa perspektiiviä siihen, miten ei ainakaan jatkossa kannata toimia, että voi hyvin.”
Kun lähipiiri alkoi käyttää muutakin kuin proteiinilisiä, lopetti Satu treenaamisen seinään.
– Sen jälkeen en treenannut mitään kuuteen vuoteen. Ennen treenasin 2–3 kertaa päivässä. Olen siinä mielessä ehkä hiukan kaikki tai ei mitään -ihminen, naurahtaa Satu.
Ulkonäkökeskeinen treenaaminen aiheutti Sadulle myös totaalisen kyllästymisen salilla käymiseen. Tuo rankka treenikausi kuitenkin opetti Sadulle kehonsa rajat ja miten hänen pitää liikkua, että kunto kehittyy.
Taaperonsa kasvua katsellessa Satu pohti, mikä sitten voisi olla se laji, joka täyttäisi tietyt tavoitteet, mutta ei aiheuttaisi lisää epämieluisia kokemuksia.
Satu Rämö löysi unelmalajin sattumalta
Sadun miehen sisko on poliisi ja hän ehdotti, että Satu kokeilisi crossfit-kuntoilua. Satu innostui, kävi alkeiskurssin vuonna 2013 ja rakastui lajiin.
– Halusin olla vahva ja energinen. Kilpailla itseäni, en muita vastaan. Crossfitin kautta heräsin tavallaan uudestaan henkiin ja olin vihdoin oma itseni.
Crossfitissa valmentajan tekemä treeni vaihtuu päivittäin.
– Joka aamu herään innostuksen tunteeseen, että pian pääsen taas treenaamaan uusia liikkeitä. Olen ihmisenä sellainen, että minun on käytävä treeneissä melkein päivittäin, muuten lipsun enkä käy ollenkaan.
Reykjavikin iso varastohallimainen crossfit-sali on lajin harrastajien keskuudessa lähes nähtävyys. Islannissa tyyppillisten kuumavesialtaiden lisäksi kiinnostavaa paikassa on, että salilta on lähtöisin moni lajin huippuammattilainen. Yksi salin omistajista Annie Thorisdottir on crossfitin kaksinkertainen maailmanmestari.
Vaikka Satu ei ammattilaiseksi tähtääkään, lähti Sadun kunto nousemaan lajin avulla kohisten. Hän ehti treenata puolitoista vuotta kunnes hän tuli uudelleen raskaaksi. Pelot oman kehon muuttumisesta ja vauva-ajan vaikeudesta nousivat jälleen pintaan.
Kunto oli nyt parempi ja vauva-arki jo tuttua, silti kehonkuva oli jälleen kauan kadoksissa.
– Vaikka lapsi oli jo syntynyt, maha oli edelleen pienen pesukoneen kokoinen. Mietin, palaako kehoni koskaan ennalleen, kun maha oli venynyt jo kaksi kertaa jättimäiseksi.
Satu aloitti kuitenkin sisukkaasti vaunukävelylenkit pari viikkoa synnytyksen jälkeen ja crossfit-salille hän palasi kun vauva oli neljän kuukauden ikäinen.
”Motivoivaan lajiin voi rakastua. Itselle hyvältä tuntuva liikunta auttaa voimaan paremmin kaikilla elämän osa-alueilla.”
Arki muuttui hauskemmaksi
Nykyään Satu viihtyy äidin roolissa, vaikka se onkin vain yksi rooli monen joukossa. Muun muassa kirjailijana, bloggaajana, Suomi PRKL -kaupan pitäjänä ja hevosretkioppaana tunnettu Satu ei ole hiljentänyt vauhtia.
– Arki muuttuu päivä päivältä hauskemmaksi. Mun ei enää tarvitse olla yhtä aikaa maalivahti ja palokunta, vaan lapset osaavat jo ottaa itse vastuuta asioista.
Äidiksi kutsuminen tuntui ensin omituiselta, mutta nyt Satu osaa jo reagoida siihen. Vaikka hän ei olisi niin aiemmin uskonut, on perhe-elämä tuonut hänelle paljon iloa.
– Kun ajattelee 30 vuotta, ettei musta ikinä tule äitiä, niin aluksi äidiksi kutsuminen aiheutti sen, että mietin kenen äidistä nyt puhutaan, naurahtaa Satu.
Lasten kasvatuksessakin on löytynyt oma linja. Pariskunta kokee tärkeäksi sen, ettei aikuisten ja lasten tekemistä erotella. Sadun kuudes kirjajulkaisu Islantilainen kodinonni käsitteleekin juuri sitä, millaista perhearki on Islannissa.
– Lapset ovat oppineet pitämään niistä asioista, mistä me nautimme ja näin koko perhe voi harrastaa yhdessä. Lapset voivat tulla kanssamme kaikkialle ja se on Islannissa ihan normaalia.
Joku saattaa lasten myötä jättää urheilun kokonaan. Satu taas urheilee nykyään entistäkin enemmän. Hän myöntää, että motivoivan liikuntalajin takia hän jaksaa niin töissä kuin äitinä paljon paremmin ja energiaa riittää koko päiväksi.
Lapsuudessa syntynyt rakkaus hevosiin ei ole laantunut. Kesäisin Satu vetää Islannissa suosittuja maastoretkiä Islanninhevosilla. Kukapa ei nauttisi upeissa maisemissa ja raikkaassa ulkoilmassa ratsastamisesta, varsinkin kun sen jälkeen voi rentoutua kuumissa luonnonlähteissä, joita maa on pullollaan. Tänä vuonna vanhempi tytär osallistui maastoretkelle ensimmäistä kertaa.
”Positiivisen esimerkin antaminen lapsille on äärimmäisen tärkeää. Ulkonäkökeskeisessä maailmassa lasten tulisi oppia rakastamaan kehoaan pienestä lähtien.”
Satu kokee, että on tärkeää näyttää lapsille hyvää esimerkkiä siitä, että liikunnasta voi nauttia ilman kilpailemista.
– Kun tyttäreni menee tanssitreeneihin, menen itse silloin lenkille. Lapset näkevät, että me nautimme aidosti urheilusta ja se innostaa myös heitä liikkumaan. Aion myös aina pitää linjan, etten puhu koskaan kehostani negatiivisesti lasten kuullen.
Ennätykset rikki
Hú! on islantilainen viikinkihuuto, joka kaikuu urheilukentillä. Crossfit-salille huuto ei sovi, mutta kelloa saa soittaa, kun saavuttaa oman ennätyksen. Kellon soittamiseen Sadulla olisi nyt aihetta, vaikkei suomalainen vaatimattomuus sitä sallikaan. Satu nimittäin teki juuri henkilökohtaiset ennätyksensä: hän nosti 100 kiloa maasta sekä pystyy tehdä 10 leuanvetoa peräkkäin.
Sadulle tuloksia tärkeämpää on kuitenkin hyvä olo. Hän asetti toisen lapsen syntymän jälkeen, 35-vuotiaana, tavoitteen, että on 40-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin 30-vuotiaana. Nyt 38-vuotiaana hän on jo ylittänyt tuon rajan ja on elämänsä kunnossa. Sekä myös onnellisempi.
Lue myös:
Pappi ja crossfit-urheilija Outi: ”Onneksi kolari ei ollut game over”